Hereille päästyäni oudoksuin tukalaa tilaani. Puoleksi houreissa ollen en muistanut enkä ymmärtänyt, miten olin joutunut tähän veneesen ja missä oli laivamme. En voinut käsittää, mitä se oli, kun paljas taivas oli päälläni ja meri silmieni edessä. Olinkohan yksinäni, ajattelin, tässä pienessä veneessä. Mutta pian huomasin muitakin onnettomuuteni osaveljiä, joiden yläruumiit vaan tervavaatteella näkyivät. Mitenkä nuo miehet ovat tuommoisiksi katkotut, ihmettelin, ja luulin näkyjä näkeväni. Hieroin silmiäni ja tutkin, olinko hereillä vai unissaniko? Huudahdin: "halloo!" Kyllä se oli oma ääneni. Luulin järkeni seonneen. Huusin uudestaan: "Halloo, te ihmisolennot, vastatkaa, jos eläviä olette." Ei kuulunut vastausta.
Vielä meni hetkinen aikaa, ennen kuin ajatukseni oikein selvisivät, ja minä muistin edellisten päiväin onnettomat tapaukset, jotka minua niin kauhistuttivat, että olin säikähdyksestä mereen horjahtua.
Ensi työkseni herättelin toverini, eikä kauvaa kestänyt, ennenkuin kaikki miehet olivat pystyssä. Pian syntyi liikettä valtameren tuudittamassa pienessä aluksessamme.
Kun vihdoin kaikki olivat unestaan selvinneet sekä varattoman tilamme oivaltaneet, komensin minä, saadakseni miehiä edes vähäsen hilpeämmälle mielelle, oikein vakavana ja käskevällä äänellä: "Kaikki ylös ja peräkannelle kapteenin luokse!"
"Kaikki hyvin!" kuului vastaus, ja vanhan totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki kaksitoista miestä yhteen ryhmään ympärilleni kuulemaan, mitä kapteenilla olisi sanomista.
"Miehet, toverit!" huudahdin vihdoin, nähdessäni heidän alakuloisina istuvan ympärilläni vartoomassa, mitä sanoisin heille. "Onnettomuuteni toverit, kuulkaa minua! Ennen kuin rupeamme tässä alakuloisina antautumaan epätoivon valtaan, niin pitäkäämme lyhyt kiitosrukous ja veisatkaamme ylistysvirsi korkeuden Herralle kiitokseksi siitä, että hän on meidät niin monen seasta tahtonut eloon pelastaa siitä kauheasta haaksirikosta, joka on toverimme niin säälimättömällä tavalla ijankaikkisuuteen temmannut. Olette omin silminne nähneet alusta loppuun asti, miten kaikki kävi, siihen saakka, kun tämä vene saatiin vesille. Minä yksinäni näin, miten kävi heille, jotka viimeisinä kanssani laivassa olivat."
"Miten kävi? Kertokaa!" kuului useammasta suusta yht'aikaa. Tein heille mieliksi ja kerroin näkemäni, niin kuin jo tässä edellä olen kuvaillut.
Lopetettuani kuulin joukosta muutamien lausuvan: "Jumalan tuomio ja kosto kohtasi heitä ankarasti yhden tähden."
Veisasimme sitten kiitosvirreksi saman virren, joka suomalaisena on numerona 300 vanhassa virsikirjassamme: "Kiitos olkoon sull', Isä maan ja taivaan!" Sen jälkeen luin lyhyen rukouksen, kiittäen siinä toverieni ja itseni puolesta taivaan Herraa pelastuksestamme ja pyytäen Häntä meitä pian saattamaan pois tästä onnettomasta tilasta ihmisten seuraan.
Lyhyen jumalanpalveluksen lopetettuamme otimme tarkastellaksemme, mitä ruokavaroja olimme mukaamme saaneet. Paljoa ei niitä ollut. Keksimme säkillisen homehtuneita, madonsyömiä ja suolaisen meriveden lioittamia laivakorppuja, noin 20 naulaa vanhaa toukansyömää, homehtunutta Hollannin juustoa, saman verran suolaisia kuivia kaloja, 40 kannua juomavettä ja 2 pulloa hyvää konjakkia; siinä olivat ruokavarat 13 miehelle, ja jos ne eivät olisi pilaantuneita olleet, niin ei olisi meillä niitäkään ollut. Kokki oli nimittäin muutama päivä takaperin vienyt ne veneesen kuivumaan ja tuulettumaan. Konjakkipullot oli taas eräs tovereistamme "puhaltanut" ensimmäisenä myrsky-yönä ja kätkenyt sinne eikä sitten enään tuossa hämmingissä muistanut hyväkseen niitä käyttää. Kummallista kyllä oli, ettemme olleet laisinkaan muistaneet ruokavaroilla venettämme varustaa, joka ei olisi juuri mahdotonta ollut; mutta jokainen oli niin kauhuissaan, ettei muuta kerinnyt muistamaan kuin vaan henki siitä onnettomuudesta pelastuisi, mikä silloin lähinnä oli. Vaatteita ei ollut edes tarpeellisimpiakaan, ainoastaan ne vettyneet, mitkä olivat yllämme ja mitkä semmoisessa kovassa työssä merimies voi yllään pitää.