Laivan peräpuolessa, noin kolmen kyynärän päässä peräsimen sarannoista, kahdennentoista jalan mittamerkin kohdalla olevassa pohjapalkissa näkyi aukko, josta tulvasi mutaista vettä ulos. Noin kymmentä tuumaa pitkä pala oli ikään kuin sahattu poikki peränpuolisesta päästä; keulanpuolimainen pää näytti epätasaiselta, ikään kuin puoleksi itse katkenneelta, niin että päättelimme sen olleen alkuun poratun ja katkenneen kauhean myrskyn raivotessa ja aaltojen laivaa hakatessa noina viitenä kauheana myrskypäivänä. Mutta siitä tarkemmin tuonnempana. Sillä, miten käsitettävää on, emme tuota ennättäneet kuin hyvin hätäisesti tarkastaa, koska samassa tuokiossa laivan perä taas painui alas, niin että alus hetken aikaa kauheasti vääntelehti. Muutaman silmänräpäyksen näytti se sitten olevan aivan alallaan. Mutta yhtäkkiä upposi se kuin kivi paiskattuna valtameren syvyyteen. Siinä synnytti se jälkeensä niin kauhean pyörteen, että vaikka veneemme jo oli ennättänyt arviolta noin kahdensadan sylen päähän siitä ja vaikka vaaran huomattuamme syöksimme ulos kuusi paria airoja ja soudimme poispäin voimaimme mukaan, veti se kuitenkin meitä melkoisen matkan takaisin päin. Jos emme olisi ennättäneet saada ylös purjeita, jotka meitä auttoivat etenemään, niin varmaankaan eivät olisi voimamme riittäneet vastustamaan laivan synnyttämän pyörteen vetoa, vaan olisi meidän auttamattomasti täytynyt seurata sitä samaan kuolon kuljuun. Se ei kuitenkaan ollut meidän haudaksemme määrätty.
Meitä oli nyt jäljellä kolmetoista 45 hengestä. Muut olivat saaneet hautansa meressä, ja kauhuksemme olimme vielä huomanneet, ettei ainoastaan myrsky ollut kauhean onnettomuutemme syynä, vaan ilkeä ja kauhea voitonhimo ja rikkauksien halu. Ja sama kauhea himo oli nyt onnettoman kapteenin syyttömän perheensä kera vienyt ennenaikaiseen kolkkoon hautaan.
Kun vaara oli ohitse, eikä meidän tarvinnut enää laivan puolesta mitään pelätä, niin vasta sitten huomasimme, ettei kohtalomme suinkaan kadehdittava nytkään ollut.
Ylellisistä voimiemme ponnistuksista olimme niin uupuneet, että tuskin miehet enää kykenivät pyörteen vaikutuksen tauottua airoja veneesen vetämään. Onneksi rupesi toki myrsky laantumaan, suoden meille vähän huojennusta. En voi arvata, miten muuten olisimme voineet pitää venettämme vedestä tyhjänä, sillä monta kertaa olimme vallan uppoamaisillamme, kun aalto täytti sen; ainoastaan laivan sangoilla myötäänsä vettä ajaen voimme veden pinnalla pysyä.
Vihdoin saimme presenningin (tervavaatteen) kiinnitetyksi veneen laitojen ylitse. Siihen teimme veitsellä niin monelle miehelle aukot kuin tarpeelliseksi katsottiin, ja nämä sitten elävillä tulpilla suljettiin, — istuimme nimittäin itse niissä, ja niin ohjasimme venettämme tuntematonta tulevaisuutta kohden.
Myrsky laantui vähitellen tuntuvasti. Toivon kipinä kyti jokaisen rinnassa mahdollisesta pelastuksesta. Pian otimme purjeet alas, ja sitten paneuduttiin ylön uupuneina hetkeksi lepäämään. Minä ainoastaan jäin peräsintä hoitamaan ja toinen mies pitämään tarkasti silmällä, sattuisiko ketään purjehtijaa näkymään. Pian saavutti meidät myös yön pimeys; mutta ei tällä kertaa kauheana, riehuvana, uhkaavana, vaan hiljaisena, melkein tyvenenä, rauhaa tuottavana, lepoa suovana. Pian tuikkivat tähtöset taivaalla; etelämerien suloinen yö peitti vaipallaan vähän aikaa sitten riehuneen ja kuohuneen valtameren, joka vielä nytkin lainehti jotenkin raskaasti, mutta tasaisesti, tuudittaen meitä onnettomia haaksirikkoisia sikeään uneen. Sitä me jokainen olimmekin vailla.
Kun kaikki toverimme olivat vaipuneet unen helmoihin, kävi meidän kahden valveille jääneen vaikeaksi pitää silmiämme auki. Pian näkyikin toverini pää vaipuvan; raskas, tasainen hengitys ilmoitti hänenkin unelle antautuneen. Enkä minäkään voinut kauvaa taistella uupumusta vastaan. Velvollisuudentunto veneen peräsimen hoitajana ollessani piti minua hereillä jotenkin kauvan, sillä tiesinpä, että jos nukahtaisin, voisin toverieni kanssa herätä vetisessä haudassa, ja niin kaikki pelastuksemme kokeet olisivat sillä tavoin turhiksi rauenneet.
Näistä mietteistäni huolimatta tunsin itseni kuitenkin niin uupuneeksi, että tuskin voin hoitaa peräsintä. Otin siis hihnan vyöltäni, sidoin peräsimen tangon sillä kiinni ja asetuin mukavaan asentoon, voidakseni nähdä pohjantähden, jonka mukaan ohjasin hiljalleen eteenpäin luikuvaa alustamme; sillä valveille jääneen toverini kanssa olin uudestaan levittänyt lisää purjeita, joten vene kulki pari solmunväliä tunnissa.
Vihdoin vaivuin minäkin tiedottomaan tilaan, aina luullen pohjantähden oppaanani olevan. Se laskeusi jo veneesemme saakka, ja sitten niitä ilmaantui useampiakin, ja sillä tavalla minun ajatukseni vähitellen himmentyivät ja kävivät yhä kummallisemmiksi. Olin pohjantähtien mukana kulkevinani aina lumiseen pohjolaan saakka rakkaiden omaiseni luoksi. Sitten taas kaikki himmentyi, ja minusta tuntui kuin olisin vallan olemattomiin kadonnut.
Kuinka kauvan olisin näin maannut ja uneksinut, en tiedä, jos ei aamu-aurinko kirkkailla säteillään olisi ruvennut pistelemään silmiäni. Minä heräsin ja huomasin oivallisesti hoitaneeni minulle uskotun tehtävän unessakin ollessani, koska ei mitään onnettomuutta ollut tapahtunut. Pohjantähti oli sittenkin oivallisesti meitä onnettomia ohjannut läpi pimeän, pitkän yön.