Näin oli muutamissa minuuteissa meri niellyt levottomaan hautaan koko perheen, viisi juuri äsken elänyttä ihmisolentoa.
Laupias Jumala! huokasin. Oliko tuo Sinun kauheata kostoasi, joka isän tähden syyttömiä lapsia ja hänen rakasta puolisoansakin kohtasi? Oi sinä kaikkinäkevä ja tietävä vanhurskas tuomari; sinun tuomiosi ja tiesi ovat tutkimattomat! Herra Jesus, ole armollinen heidän sieluilleen!
Mutta miten kävi minun? kysynee lukija. Ihmettelenpä itsekin, että joku vielä tuosta kuohuvasta haudasta ihmisten ilmoille nousi.
Niin kuin jo olen kertonut, tunsin kovan tempauksen käsivarressani jo silloin, kun Lisi Megy vielä sylissäni oli. Samanlaisia tempauksia seurasi sitten muitakin, ja minä muistin sitoneeni köyden käsivarteeni silloin, kun kiipesin luupin plokia raa'an päähän kiinnittämään. Tartuin tietysti nyt siihen epätoivon innolla ja aloin vetää itseäni sitä myöten laivaa kohden, koska köysi tuntui siellä kiinni pysyvän. Lähenin yhä onnetonta alustamme, jota enää vaan muutama kyynärä näkyi veden yläpuolella heilumassa. Kerta toisensa jäljestä viskasi hyökylaine minut uudelleen etäämmäksi. Nahka irtautui kämmenistäni. Mutta tuskin huomasinkaan tuota, enempää kuin suolaisen veden vaikuttamaa kirvelyäkään. Taukoomatta ponnistelin vaan voimiani päästäkseni vihdoinkin laivaan.
Viimeinkin se onnistui. Mutta käteni olivat vallan tunnottomat tuskallisista puserruksista ja ylenmääräisistä ponnistuksistani. Katsoin pikaisesti ympärilleni ja huomasin olevani laivassa yksinäni. Koneenkäyttäjäkin, joka vielä silloin oli jälellä, kun aalto meidät laivasta mereen pyyhkäsi, oli onnellisesti hypännyt veneesen, jossa nyt oli kaksitoista sielua. He näkyivät yhä vartoovan, vieläkö ketään laivan kannelle ilmestyisi.
Luuppi läheni taasen alusta, kun ko'in huutaa ja viittoa heille. Se oli enää vaan parin sylen päässä. Samassa heilahti laiva sinne päin. Minä ponnistin kaikki voimani, hyppäsin ja putosin kuin kivi luupin toiselle puolelle mereen, josta toverini köyden avulla minut ylös kiskoivat; sillä en ollut hellittänyt vieläkään käsivarrestani tuota köyttä, jota myöten äsken olin merestä laivaan itseni kiskonut. Selvään näin tässä armollisen Jumalan huolenpidon, ett'en tuota köyttä jo silloin käsivarrestani irroittanut, kun olin raa'an nokalta onnellisesti kannelle palannut, vaikka se vallan luonnollistakin olisi ollut; sillä onhan selvää, että tuollainen pitkä köysi, jonka toinen pää vielä laivan reunassa kiini on, paljon hidastuttaa toimia semmoisessa kiireessä. Lieneekö Jumala minua rakastanut enemmän kuin muita onnettomuuden tovereitani, koska olin jo niin monta kertaa pelastunut samasta kauheasta haudasta, johon niin moni minua vankempi ja voimallisempi kelpo mies oli vaipunut? Sen Herra yksin tietää. Minä vaan olin todistuksena siitä, että Herra antaa väkeväin sortua ja heikoista heikoimman säilyä, ilmoittamaan Hänen voimaansa ja ihmeitänsä. Kiitetty olkoon Hänen nimensä ijankaikkisesti!
Toverieni avulla veneesen päästyäni sain, kumma kyllä, ikään kuin uusia voimia, vaikka ne muutama hetki takaperin olin luullut jo perin loppuneen. En kyennyt ensin saamaan sanaa suustani enkä voinut muuta kuin viitata kädelläni, että laskettaisiin ulommaksi laivasta ja katkaistaisiin köysi, jolla vene vielä oli laivaan kiinnitettynä, sekä että olin viimeinen laivasta lähtenyt.
Sitten kiirehdin heitä pystyttämään molemmat mastot. Purjeet olivat tuota pikaa viimeisessä reivissä ja ylhäällä. Vinhasti etenimme laivasta.
Mutta aikaa ei ollutkaan enään liiaksi. Olimme juuri yhdennellätoista hetkellä pääsneet laivasta erillemme. Sillä tuskin olimme saaneet purjeet levitetyiksi, kun näimme, miten se rupesi viimeisiä liikkeitään tekemään. Ensin syöksyi sen keula suuren jättiläislaineen alle. Peräpuoli kohosi ilmaan. Samassa kuului hämmästyksen huudahdus muutamien miesten suusta ynnä kirouksia ja sadatuksia, että joku tahallansa oli vehkeillyt laivan upottamiseksi.
Käänsin kiireesti pääni viitattuun suuntaan, ja kauhukseni huomasin semmoisen todistuksen edellisten epäluulojeni vahvistukseksi, että en tiedä, mitä lienen ensi hämmästyksessäni lausunut.