Nyt eteni taas luuppi laivasta kymmenen onnellisen keralla. Useampia airoparia pistäysi ulos, ja luuppi leijaili vaahtoavien laineitten heittelemänä, välin läheten, välin taasen poistuen laivasta. Olimmeko me jäljellä olevat seitsemän henkeä pelastuvat luuppiin vaiko meren saaliiksi jäävät, se näytti tietämättömältä.
Taas näytti siltä, kuin luuppi pääsisi lähenemään vajoavaa laivaamme. Olimme lyhyen keskustelun jälkeen sopineet niin, että ottaisimme naisen kukin pelastaaksemme. Kapteeni sulki puolisonsa syliinsä, Stephens Nellynsä, ja minä tarjouduin Lisy Megyä pelastamaan tahi yhdessä kuolemaan, josta hän kiitti minua niin selvää kieltä puhuvalla silmäyksellään, etten saattanut erehtyä sen tarkotuksesta; ja nyt luulin ymmärtäneeni, miksi hän tuli niin surulliseksi, kuultuansa kertomukseni Maryn ja minun kihlauksestani. Siinä hengen hädässä ja toivon ja epätoivon vaiheella ollessani tuskin kykenin näitä ajattelemaan; mutta sitten jäljestäpäin muistin selvään tuon onnettoman immen hellät, luottavaiset silmäykset, jotka hän siinä minuun loi; muistin, miten turvallisesti ja salaamatonta rakkautta osottavalla mielihalulla hän antautui syliini, — enkä minä kuitenkaan häntä voinut tästä kauheasta kohtalosta mukanani pelastaa!
Kaikin kolmisin varustauduimme me, naiset sylissämme, sopivan silmänräpäyksen tultua joko taakkoinemme hyppäämään veneesen tahi heittämään ne siellä oleville, jotka kurottivat käsiänsä heitä vastaan ottaakseen ja vartosivat vaan kapteenin käskysanaa. Hän antoi meille sovitun merkin, ja me olimme juuri heittämäisillämme heille onnettomat naiset, jotka tuon tärkeän silmänräpäyksen lähestyessä olivat melkein tiedottomiksi uupuneet.
Kapteenin käskysana jo kajahti veneessä olijoille. Mutta samassa ennätti myös surmaava, kaikki peittävä aalto meidät ja syöksi kaikki kolme paria laivan reunan yli kauvas kuohuvaan mereen, kun emme sillä hetkellä voineet mihinkään kiinni tarttua.
Minä uskoin varmasti viimeisen hetkeni tulleen, ja jättäysin Luojani haltuun, avukseni huutaen sen siunatun nimeä, joka on minunkin syntivelkani Golgatalla sovittanut.
Minä tunsin jotakin kuumaa virtaavan kasvoilleni, ja jotakin punaista kuvastui silmiini. Molemmin käsin puristin tuota melkein tainnuksissa olevaa onnetonta impeä syliini. Pidin uimisen vallan tarpeettomana yrityksenä ja annoin laineitten heitellä meitä molempia mihin tahtoivat. Tunsin yht'äkkiä kovan tempauksen käsivarteeni ja sen jälkeen kovin karvastelevata tunnetta kyynärpääni yläpuolella. Samalla tunsin käteeni jotakin kovaa ja niljakasta.
Minä avasin silmäni ja näin Lisi Megyn veriset kasvot omiani vastassa. Hänen huultensa liikkeestä ja heikosta kuiskeestaan luulin ymmärtäneeni hänen sanovan: "Tony, jätä minut! — Pelasta itsesi! — Minä kuolen! En jaksa enää! — Hyvästi, Tony, rakas Tony! — Hyvästi!"
Kauhu valtasi minut. Uusi veren tulvaus seurasi, enkä minä enää huomannut hänessä mitään elon merkkiä.
Minä irroitin käteni, ja Lisi Megyn ruumis vaipui meren syvyyteen. Mutta minä tiesin hänen sielunsa joutuneen sen luokse, joka omansa meren aalloistakin korjaa.
Minä katsoin ympärilleni ja näin tuonnempana kapteeni Dawysonin puolisoansa pidellen taistelevan aaltojen valtaa vastaan ja yrittävän kiertää laivan ta'itse saavuttaakseen luupin. Mutta hänenkään jättiläisvoimansa eivät näkyneet enää siihen riittävän. Näin, miten aalto viskasi Stephensin Nellynsä kera heidän lähellensä, ja miten kaikkia neljää, heidän toisiaan syleillessään, hyökylaineet taas viskelivät yhä etemmäksi, kunnes he kaukaisena mustana pilkkuna vihdoin näkyvistäni sinne hävisivät, mistä ei enää hengissä palata.