Kun näin plokien molemmilla raa'oilla olevan kiinni, en tietysti joutanut monta silmänräpäystä hukkunutta suremaan. Se oli jo tullut niin jokapäiväiseksi tapaukseksi, ettei se tässä mielen ja ruumiin ylenmääräisessä jännityksessä enää oudolta tuntunut; olimme vaan kuin sotamiehet, jotka joka puoleltansa näkevät tovereitansa kaatuvan, sitä tarkemmin miettimään joutumatta. Tuntui, kuin olisi joku sisällinen ääni minua kehoittanut yritystäni jatkamaan, siihen luottaen, ettemme kaikki vielä olleet perikatoon tuomitut. Melkein käskemättä keräyntyivät jäljellä olevat miehet ympärilleni, ja nyt ryhdyttiin kiihkeästi työhön, vielä kerran koettaaksemme viimeistä pelastusvenettä vesille.
Alussa näytti siltä, kuin voimat eivät enää olisi riittäneet, sillä tämä oli suurin ja painavin veneemme. Ei ollut muuta keinoa kuin käyttää avuksi höyrykonetta, joka vielä täyttä vauhtiaan kävi pumppua liikuttaen. Nostoköydet johdettiin siihen, ja pian oli painava luuppi teloiltaan ylhäällä ja heilui ilmassa. Helposti saimme sen sieltä alas laskeumaan, niin että voimme käsillämme sitä kannatella. Käskin kiireesti viisi miestä veneesen. Keulaan kiinnitettiin monen sylen pituinen köysi, ja ennen kuin nuo viisi miestä veneessä tiesivät, mitä heidän siellä oli tekeminen, oli luuppi koneen avulla, johon plokien köydet kiinnitettiin, saatu laivanreunan ylitse pyörähtämään. Minä tartuin merimies-puukkooni, viittaisin Stephensiä, joka nyt oli tullut apuun huomattuaan aikomuksemme, tekemään samoin. Ja huomattuani sopivan aallonharjan lähenevän, annoin hänelle merkin, että heti leikkaisimme laskuköydet poikki. Se tapahtuikin niin äkkiä, ettei kukaan huomannut, ennen kuin raskas luuppi oli irrallaan laineilla.
Kolme paria airoja pistäytyi tuota pikaa ulos. Yksi miehistä tarttui peräsimeen, ja viides ajoi vettä pois, minkä kerkesi.
"Vuotaako se?" huusin.
"Ei vuoda; mereen pudotessa lienee vettä tullut," vastattiin.
Ilon ja kiitollisuuden huudahduksia kuului laivan takakannelta. Sieltä läheni kapteeni puoleksi tainnuksissa olevia naisia holhoten. Stephens riensi kantamaan Nellyä, sillä tämän voimat näyttivät jo loppuun kuluneen. Mutta eipä hän niitä näyttänyt tarvinneenkaan, sillä hän oli sulhonsa sylissä, nojaten vaaleita kasvojaan hänen sydäntään vastaan; Stephens kyllä hänet pelastaa oman henkensäkin uhallakin. Minä muistin hänen kauheat unensa. Saavatkohan vaan morsiusvuoteekseen riehuvat aallot hekin?
Jo ohjasivat kunnon toverimme luuppia lähemmäksi laivaa. Keveänä kuin albatrossi keinui se milloin laineitten huipuilla, milloin taas niiden pohjaan lentäen, ja aina se vaan vahingoittumatonna sieltä uudelleen esiin sukelsi.
Jo läheni se taitavasti ohjattuna laivan sivua.
"Varovasti, uljaat pojat; ei liian lähelle! Vartokaa tilaisuutta, milloin parhaiten soveltuu! Hei, sinä siellä peräsimessä, sinun taidostasi ja rohkeudestasi nyt riippuu, voimmeko pelastua ja pysyykö luuppi eheänä!" huuteli kapteeni myrskyn lävitse kaikuvalla äänellään.
Nyt se oli vaan noin kolmen tahi neljän kyynärän päässä laivan sivusta, lähimpänä kuin koskaan ennen. Silloin syöksähti kymmenkunta miestä laivan reunan yli luuppia tavoitellen. Mutta sen sijaan, että he, yksi kerrallaan hypäten, olisivat kentiesi kaikki pelastuneet, niin pääsi heistä nyt vaan kuusi luuppiin, ja toiset, jotka eivät olleet jaksaneet odottaa sopivata hetkeä hypätäkseen, joutuivat mereen luupin ja laivan välille ja joutuivat veden kuohussa laivan alle, jossa saivat kuolemansa. He katosivat näkyvistämme yht'äkkiä kuin höyhen tuuleen.