Pahin seuraus oli se, että toivomme ja kestäväisyytemme, melkeinpä jo voimammekin olivat loppuneet ylenmääräisissä ponnistuksissa.
Pumppumiehet olivat lakanneet työstään; höyrypumppu ainoastaan vielä liikkui. Karttuneen veden paljoutta emme enää koettaneetkaan tarkastaa.
Muutamat kiirehtivät hätääntyneinä isoon märssykoriin, joka oli korkein paikka, mikä vielä jäljellä oli. Muutamat seisoivat, käsivarret rinnalla ristiin puristettuina, tuijottaen toivottomina eteensä ja mieli mustana odotellen, koska laiva uppoisi. Näkipä myöskin jonkun polvilleen laskeutuneena jossakin nurkassa laineita piillen notkistavan polvensa ja huutavan avuksensa häntä, jolta kaikki apu tulee. Naiset olivat jälleen tulleet kajutan katolle, jossa he kauheassa epätoivon tuskassa itkivät ja huusivat käsiänsä väännellen. Kapteeni näkyi heitä hellästi syleilevän, koettaen vieläkin heidän rohkeuttansa vahvistaa, vakuutellen, ettei kaikki toivo muka vielä ollut mennyttä.
Toivottomuus ja toimettomuus näkyi vallanneen koko väestön. Jokainen luuli tehneensä, minkä oli voinut, jo nyt kaikki näyttivät, kukin tavallaan, vaan odottavan viimeistä silmänräpäystä.
Laiva vaipuikin yhä syvemmälle. Sitä ei ollut enää enempää kuin pari kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Selvästi kuului, miten vesi loiskui ruumassa. Se saattoi joko hajota tai vajota, millä hetkellä tahansa.
Stephens näkyi puhuttelevan kapteenia ja naisia. Huomasin heidän tuumivan jotakin naisia koskevaa. Kapteeni lähestyi vaimoansa, puhui hänelle jotakin. Sen jäljestä Stephens tarttui nuorimman tyttären Nellyn käteen ja suuteli sitä. Ja mitä ihmettä todellakin näin! Hän otti taskustansa sormuksen ja pani sen hänen sormeensa. Tuskin voin uskoa silmiäni. Totisesti, nuo ihmiset on hulluja, ajattelin itsekseni. Kihlaus raivoavassa myrskyssä, kuolemaa odotellessa kuohuvan haudan partaalla, laivan juuri uppoamaisillaan ollessa! Mutta sitä se kuitenkin oli, sillä kapteeni puolisonsa kanssa näkyi vielä "siunaavan" noita kahta onnellista onnettomuuden keskellä. Mutta kentiesi se olikin kahden rakastavan julkinen liitto yhdessä kuollakseen. Mutta yht'äkkiä kiintyi katseeni ainoaan vielä kunnossa olevaan luuppiin, joka meillä vielä eheänä jäljellä oli, sillä toinen oli maston murtuessa kelpaamattomaksi ruhjoutunut.
"Olemmeko hulluja", huudahdin, "kun antaumme toivottomuuteen ennen kuin kaikki keinot ovat käytetyt! Seuraa esimerkkiäni!" huusin lähellä seisovalle merimiehelle. Samassa otin luuppia kannattavasta käyräkangesta plokin, sain irtaimen lenkin, jolla ripustin sen hartioilleni, sidoin pitkän köyden vasempaan käsivarteeni, kehoittaen häntä tekemään samoin, ja riensin ylös rikiä ja sieltä ison raa'an päähän, jonka ympärille monen vaikeuden jälkeen sain lenkin ja plokikoukun siihen koukatuksi. Tässä juuri olin menettämäisilläni tasapainoni ja pudota mereen; mutta köysi, jonka olin varokseni kiinnittänyt käsivarteni ympäri, oli jollakin tavoin sekaantunut raa'an ympäri, niin että sen avulla sain uudestaan kiinni ja laskeusin plokiköyttä myöten laivan kannelle. Toiset seisoivat siinä ja katselivat ihmetellen, mitä aioin tehdä.
Kannelle ennätettyäni näytti mainitsemani mies huomaavan tarkotukseni.
Hän katsahti minuun halveksivaisesti, kun olin varokseni köyden
käsivarteeni sitonut, ja jupisi: "Minä en ole pelkuri, niin kuin Ruchin
Finn; köyttä en tarvitse tuollaiseen työhön."
Hän nousi mesaaniraa'alle, teki tehtävänsä kuin kunnon mies ainakin ja paljoa helpommin, kuin minä. Mutta, Herra armahtakoon, miten kävikään! Yht'äkkiä syöksyi hän päätään myöten kuohuvaan syvyyteen. Kerran hän nousi laineelle; kyllä heiteltiin hänelle köysiä, ja juuri oli hän ulottumaisillaan pelastuspojiin kiini, jonka joku oli hänelle viskannut, mutta samassa tuli kauhea ristilaine, joka kiidätti hänet näkymättömiin. Vielä nousi hän tuolla korkean laineen harjulla; mutta sitten ei häntä enää nähty. Ylpeys ja käskyn halveksiminen olivat hänelle kuoleman tuottaneet.
Nyt oli ainoastaan 21 miestä ja 3 naista jälellä laivan väestöstä, jota oli, naisetkin lukuun otettuina, ollut 45 henkeä.