Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä semmoisessa vinkuvassa myrskyssä, kauheassa meren hulminassa, sillä niin pian kuin vene vesille joutuisi, voisi se samassa tulla vettä täyteen.
Niin kävikin. Ennen kuin mies oli kerinnyt keulasta irroittaa laskuplokin, oli laine syössyt sen ensin vettä täyteen, siteen säpäleiksi laivan sivua vastaan ja viimein muutamassa silmänräpäyksessä lennättänyt loput rauskat kalustoineen kuohuvain laineitten joukkoon näkymättömiin. Mies parka töin tuskin kerkisi pelastaa itsensä tarttuen heiluvaan laskuköyteen, jota myöten hän ketterästi kuin orava kiipesi ylös laivaan.
Koe oli siis tehty. Mutta seuraukset eivät suinkaan olleet lohduttavaa laatua. Olimmeko siis tuomitut pian uppoavan aluksemme kera samaan pohjattomaan syvyyteen vaipumaan? Tuntui todellakin kauhealta parhaassa nuoruuden ijässä joutua kuohuvien laineiden kautta kolkkoon tuonelaan.
Mutta nyt olivat hetket kalliit. Ei ollut aikaa muihin ajatuksiin. Kapteeni antoi käskyn kiireesti kokea toista venettä vesille saada, lausuen silmäkulmiaan rypistäen: "Jos meni yksi vene, onpa vielä viisi jäljellä; uusi koetus siis!"
Toista käskyä ei varrottu. Äsken saadun surkean kokemuksen mukaan ryhdyttiin vielä varmempiin varotoimiin. Nyt meni kaksi miestä tällä kertaa, sama Jony Jollybel, joka edellisessäkin veneessä oli ollut, ja norjalainen Thorvald Thorsen.
Nyt näytti käyvän paremmin. Vene kosketti kuohuvan laineen harjua; laskuplokit irtautuivat kuin itsellään, ja taitava Thorsen tarttui peräsimen tankoon, ohjaten varovaisesti venettä aaltojen mukaan ulommaksi laivan sivusta. Jollybel iski rajusti kuin kotka aironsa aaltoihin ja piti voimallisilla vedoillaan sitä liikkeellä laivan mukana.
Nyt läheni se kuin joutsen laivan kylkeä. Riemuhuutoja laskien lennätti kolme jälellä olevaa merioppilasta itsensä pelastus-innossaan kenenkään aavistamatta laivasta kohti venettä, joka vielä leijaili parin sylen päässä siitä. Kaksi heistä kohtasi veneen, kolmas putosi lähellä sen laitaa mereen.
Häiriö, joka tästä veneessä syntyi, kun toverit kokivat veneesen pyrkivää reipasta Sam Kilygania pelastaa, toi mukanaan kauhean, sydäntä särkevän onnettomuuden, joka melkein vei meiltä viimeisenkin toivon kipinän.
Vene jäi silmänräpäykseksi omiin valtoihinsa, jolla aikaa se jo ennätti syöksyä hirmuisen hyökylaineen kukkuralta sivuttaisin toisen aallon pohjaan ja sieltä yhtä lyhyessä ajassa ylös ja alas survovan laivamme kylkeä vastaan säpäleiksi, samoin kuin ensimmäinenkin veneemme. Nuo kaksi oivallisinta, uskaliainta miestämme katosivat samalla sinne, mistä ei ikänä saalista hellitetä. Toisella heistä, Thorsenillä, oli kotonansa nuori vaimo, joka jäi kelpo miestään suremaan. Jony Jollybel oli kihlannut itselleen morsiamen kahta päivää ennen Glascowista lähtöämme.
Näytti siltä, kuin kapteini Dawysonin rohkeus olisi kasvanut, kuta kovemmiksi vastukset nousivat; näytti kuin olisi hänen intonsa ja voimansa saaneet uutta virkeyttä, kuta mahdottomammiksi pelastuksen toiveet kävivät. Hänen muotonsa ja liikkeensä näyttivät saaneen takaisin entisen eloisuutensa. Ihmetellen silmäilin nyt tuota kookasta, rohkeata miestä. Näytti siltä, kuin olisi hän ollut pikemmin jossakin iloisessa seurassa tahi lähdössä rattoisalle huviretkelle, kuin kuolemaa vastaan taistelemassa. Hänen rohkeutensa näytti tarttuvan muihinkin, ja uusin voimin ja elpynein toivein ryhdyttiin koettamaan kolmatta venettä vesille. Mutta onni ei tällä kerralla ollut parempi kuin edellisilläkään; se vaan oli eroituksena, ettei ihmishenkiä hukkaan mennyt.