Ei ollut malttia eikä aikaa pitkältä tuumia sopimuksemme kohtuullisuutta, sillä nälän kouristukset ja sen tuottama raakuus tuskin tapaavat vertaisiansa.
Arpa heitettiin. Se tuli minun osakseni.
Veri tuntui seisahtuvan suonissani. Minä olin ehdotuksen ilmilausujana tarttunut omaan paulaani. Ei siis muuta kuin rohkeutta muutama silmänräpäys, ja kaikki olisi lopussa. Kentiesi olin sittenkin parhaan osan saanut!
Pyysin vähäsen aikaa valmistautuakseni kauheaan kuolemaani. Minä vaivuin melkein tunnotonna veneen pohjalle. Tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Ajatukseni työskentelivät ainoastaan kuolemanvalmistuksissa. Koko edellinen elämäni levisi eteeni uhkaavana kuvana; sieluni pelastuskin näytti mahdottomalta. Oi, miten on kauheata, kun täytyy näin nuorena kuolla, ja vielä tällä tavalla! huokasin itsekseni. Huh! Koko ruumiini vapisi; en hirvennyt ajatellakaan, mitä tapahtuva oli! Mutta ajatellessani kauheata tilaamme, tuntui minusta helpommalta itse käydä uhriksi, kuin ryhtyä tuohon kauhistavaan hätäkeinoon.
Hartaasti rukoiltuani sain vihdoin lohdutusta sielulleni ja luulin voivani tyytyä kohtalooni. Minä otin povestani tikarin ja annoin sen lähinnä istuvalle; sillä minä olin eräänä yönä toverieni nukkuessa salaa viskonut heidän veitsensä mereen, ett'eivät olisi voineet toisiansa tahi itseänsä niillä vahingoittaa. Neuvoin myös häntä tähtäämään iskunsa niin, että se heti hengen veisi. Mutta ei kukaan näkynyt rohkenevan työhön ryhtyä. Odotin, mutta turhaan. Silloin ehdotin arvalla määrättäväksi, kenen oli se tehtävä.
Suomalainen toverini Wilson sai työn. Vakuutin olevani valmis ja mieluinen eroamaan kurjasta elämästäni. Koin vieläkin rukoilla ja rauhoittua, sillä kohtaloni minua kumminkin kauhistutti. Mutta kuinka iskua varrotessani kohosi kauhistukseni niin, etten lopulta enää maailmasta mitään tiennyt, sillä heikot voimani eivät semmoista mielenjännitystä sietäneet. Olin tuntevinani piston ruumiissani, korvani humisivat, ja sitten tuntui kuin olisin kuollut eli olemattomiin kadonnut.
En tiedä, kauvanko vallan tunnotonna olin; mutta sitten aloin vähitellen hyvin hämärästi tuntea elämää ympärilläni. Uskoin varmaan olevani kuollut, ja tuntiessani soudun jyskytystä ruumiissani, luulin sen ruumiskirstun naulaamista tahi jotakin muuta semmoista olevan. Tunsin myös, että liikuimme eteenpäin ja että liikkeemme päättyi äkkinäiseen sysäykseen. Epäselviä ääniä kuului myös, mutta puhujien lauseita en selvälleen käsittänyt; sen verran vaan ymmärsin, että minusta itsestäni puhuttiin, että olin katala pelosta kuollut ja että minua mereen aiottiin viskata. Joku kosketteli käsirannettani, ja taasen luulin kuulleeni vakuutuksia, että olin kuollut. Puhuttiin myös jotakin maasta ja hautaamisesta, mutta minulla vaan ei ollut voimaa eikä tarmoa jäsentäni järkähdyttää, ei ääntä suustani saada eikä myöskään kuulemistani sanoista minkäänlaista selvää ajatusta kokoon tuoda.
Sysäyksen jäljestä oli hetken aikaa kaikki hiljaista. Sitten kuulin taas ääniä. Yht'äkkiä temmattiin minut ylös. Tunsin itseäni kannettavan ja viimein maahan pudotettavan. Minä kuulin puhuttavan kuopasta ja vainajasta.
Herra, armahda minua! ajattelin itsekseni ja koin ponnistella ajatusvoimiani käsittääkseni, olinko kuollut vai eläväkö; sillä siitä en selvillä vieläkään ollut, vaikka ymmärrykseni alkoi jo vähin valjeta. Aloin jo siksi selvitä, että ymmärsin pelätä elävänä haudatuksi tulevani. Wilson oli juuri ollut ryhtymäisillään työhön, johon arpa hänet oli määrännyt. Mutta silloin olivat toverit todellakin selvään huomanneet maata edessämme. He jättivät tuon kauhean hätäkeinon sikseen ja alkoivat kaikin voimin soutaa maata kohden, ja luulivat minun kuolleen pelosta ja kauhistuksesta. Ruumiini aikoivat he venettä keventääksensä heti mereen viskata, mutta koska Wilson epäili minun vaan valekuolleen tilaan menehtyneen, antoivat he minun jäädä veneesen ja päättivät maalle haudata.
Ensimmäiset virvoituksensa maalla saatuansa palasivat toverini minua hautaamaan. Mutta maahan pudotessani tunsin minä ruumiissani äkkinäisen, kylmän värähdyksen, juuri kuin sähkökipinä olisi jääkylmänä kiireestä kantapäähäni valahtanut, ja minä olin kuin unesta herännyt.