Toverieni hämmästykseksi yritin nousta istualleni ja ilmaisin viittauksillani ankaraa janontuskaa suussani, sillä kieleni tuntui olevan kuin kiinnikasvaneena ja kuivaneena kitalakeeni, niin etten voinut ääntä suustani saada. Wilson toi kokospähkinän, jonka maitoa hän hiljalleen valutti polttavaan suuhuni. Toinen toverini toi raikasta lähdevettä, jota join, niin että luulin halkeavani.
Tämä virkisti minua niin paljon, että voin seurata tovereitani; sillä nyt olimme todellakin päässeet maalle, vaikka emme vielä tarkoin tienneet, mikä maa tämä oli. Sen kuitenkin pian huomasimme, että tämä oli saari ja laskujemme mukaan arvatenkin St. Juan Fernandes saariryhmään kuuluva.
Vähän levähdettyämme ja saaren runsailla hedelmillä itseämme virkistettyämme lähdimme joukossa kulkemaan pitkin rantoja nähdäksemme, olisiko saari asuttu ja sattuisiko purjehtijaa näkyviin tulemaan.
Olimme kulkeneet noin tunnin ajan minkäänlaisia ihmisasumuksen merkkiä huomaamatta. Saari näytti olevan vallan asumaton.
Me palasimme aluksemme luokse, vedimme sen suurella vaivalla kuivalle maalle, ja virkistettyämme taas itseämme hedelmillä, kokospähkinän maidolla ja raittiilla lähdevedellä, jota vallan läheltämme löydettiin, paneuduimme kaikin levolle veneesemme, jonka ylitse purjeet levitimme suojaksemme aurinkoa ja kentiesi sattuvaa sadetta vastaan.
Herättyämme paistoi aamuaurinko kirkkaasti, ja me tunsimme olevamme jotenkin virkistyneitä. Taas ravitsimme itsemme hedelmillä ja lähdimme uudelleen tarkastelemaan maata, johon kohtalomme meidät oli saattanut.
Tutkimuksemme osoitti, että saari oli, kuten olimme jo arvelleet, ainakin nyt vallan asumaton. Eläimiä täällä näkyi olevan. Arviomme mukaan oli se noin Suomen peninkulman pituinen ja 8 virstan levyinen. Se oli enimmäkseen metsäistä ja hedelmällistä maata, jossa kasvoi kokospalmuja, bananapuita ja erästä puulajia nimeltä Johanneksen leipäpuu, taadelipuita, ja ihmeeksemme näimme siellä täällä muutamia perunoitakin villeinä kasvavan. Löysimme myös muutamia omenapuita, joissa suuret, mehukkaat omenat killuivat ja ikäänkuin tervehtivät meitä nauttijoiksensa.
Purjehtijoita emme missään huomanneet, vaikka miten olisimme merta tarkastelleet.
Väsyneinä palasimme illalla taas aluksemme luokse neuvottelemaan, mitä tekisimme. Muutamat tovereista ehdoittivat, että täyttäisimme vesileilit ja sangot vedellä, kokoisimme hedelmiä kaikenmoisia, mitä saaresta löytäisimme, ja lähtisimme taas purjehtimaan eteen päin, kentiesi päästäksemme mannermaalle tahi tavataksemme jonkun purjehtijan, joka meidät pelastaisi. Muutamat rohkeimmat tähän suostuivatkin; mutta minä puolestani olin jo saanut tarpeeksi vene-elämästä valtamerellä. Lupasin siis jäädä vaikka yksinäni saareen ja elää täällä kuin Robinpoika Krusoe. En kieltänyt ketään lähtemästä onneaan koettamaan, mutta lausuin toivovani, etteivät hekään niin tekisi, vaan että kaikki jäisimme saareen. Tähän vihdoin kaikki suostuivat.
Wilsonin ehdotuksen mukaan rakennettiin asunto suuren palmupuun alle. Me kaivoimme sen juurelle syvänteen, käyttäen kuokkinamme liuskakiviä, joita saaressa näkyi runsaasti olevan ja jotka olivat niin kovia, että ne soveltuivat hyvin meille työaseiksi. Vedimme sitten aluksemme sinne, kumosimme sen kuopan päälle ja tukimme sen molemmilta puolin kivillä ja mullalla. Ainoastaan rannan puolelle jätimme niin suuren aukon, että mies helposti voi siitä ryömiä ulos ja sisään. Siihen toimme oveksi suuren kiven, jolla sisäpuolelta aukon suljimme, ettei nukkuessamme mitään vastenmielisiä vieraita seuraamme saapuisi. Viimein peitimme koko aluksemme mullalla, kivillä ja hiekalla, saadaksemme huoneemme vähän lämmintä pitäväksi ja myös estääksemme alustamme ravistumasta. Sitten asetuimme levollisina ja tyytyväisinä asumaan uuteen kotiimme, toivoen piakkoin jonkun purjehtijan ohitse kulkeissaan huomaavan meidät ja pelastavan ihmisten seuraan.