Kun minä kerran kyselin tuollaiselta pensaspäältä, minkä tähden he semmoista töyhtöä päässään pitävät, sain vastaukseksi sen tarvitsevan olla siinä sitä varten, että sitten kun hän on uhrannut Suurelle Hengelle, hän on saanut luvan päästä sinne ijäisiin hedelmätarhoihin ja sen tähden täytyy hänen kantaa merkiksi tätä töyhtöä; ja kun hän sitten kuolee, niin voi enkeli helpommin tarttua tähän tukkatöyhtöön ja kantaa hänet pois tästä maailmasta; sillä samalla matkallaan kokoo enkeli monta kuollutta hindulaista, ennen kuin hän pääsee perille.
Kysyin sitten, mitä varten toiset ajavat kaikki hiuksensa pois ja toiset taasen vaan päälakensa paljaaksi. Siihen sain vastaukseksi, että Suuri Henki oli vihastunut niihin, joilta kaikki hiukset oli pois ajettu, ja merkiksi oli hän antanut niille onnettomille kovan päänkolotuksen, joka merkitsi, että jos ei hiuksia kaikkia ajeltaisi, antaisi Suuri Henki näkymättömän lähettilään nykkiä ne juurineen pois, ja sentähden ovat hiukset semmoiselta henkilöltä ajeltavat niin kauvan, kunnes kolotus loppuu. Kun tämän ajelemisen jälkeen tukka sitten kasvamaan rupee, ei sitä saa milloinkaan lyhentää tahi ajella muussa tapauksessa kuin että Suuri Henki taasen häntä jollakin vitsauksella kurittaisi.
Kolmannen lajin hän taasen selitti siten, että he kuoltuaan pääsevät ylimmäisiksi hedelmätarhojen vartijoiksi, ja syy, minkätähden tuo päälaki vain oli paljasna, on se, että Suuri Henki voitelee sen paikan jollakin nesteellä, niin että se valaisee toisten samanlaisten keralla pimeämmätkin kohdat hedelmätarhoissa, joten ei kenenkään tarvitse hetkeäkään pimeydessä vaeltaa.
Rukouksiansa ja hartaushetkiänsä viettäessään he levittävät allensa jonkun vaipan, jolle he sitten polvistuvat sekä painavat molempien käsiensä peukalopuolet ohimoitaan vastaan ikäänkuin varjoten silmiään päivänsäteiltä. Sillä tavalla he loppumattomasti kumartelevat, niin että kasvot maahan sattuvat. Samalla he mutisevat epäselvästi jotakin, jota ei tarkinkaan korva voisi eroittaa; ja välin taasen makaavat, kasvot maahan peitettyinä. Tämmöistä pokkuroimista voi sitten kestää tuntikausia.
Auringon palvelijat harjoittavat hartauttaan seuraavalla tavalla. Aamulla noustuansa he heti auringon nähtyään pysähtyvät, panevat kämmenensä yhteen, laskeuivat polvilleen ja siinä hetken aikaa rukoilivat tätä varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikesta vaarasta. Jos sitten päivän kuluessa aurinko sattuu äkkiä luomaan säteensä heidän silmiinsä, sattuipa se sitten missä tahansa, täytyy heidän, kesken uimistaankin, panna kämmenet yhteen ja kohottaa ne kasvojensa kohdalle.
Heillä on sangen merkillinen käsitys kuoleman tulosta. Kuolemaa ei saa vastustaa, olletikaan jos ihminen on veteen hukkumaisillaan. Semmoinen työ saattaa Suuren Hengen aina vihastumaan. Tässä kerron pienen tapauksen, kuinka tulin sen saamaan tietooni.
Viimeistä päivää Kalkutan satamassa ollessamme kävin kerran toverini keralla maissa. Laivamme oli jo hinattu vähän matkan päähän laiturista valmiiksi lastattuna, joten täytyi käyttää rantamiesten veneitä päästäksemme laivaan, kun sinne ei huuto kuulunut, että olisivat tienneet tulla meitä noutamaan. Otimme siis soutuvenheen ja lähdimme laivaa kohti kulkemaan. Veneessä oli kolme hindulaista soutajina. Päästyämme noin puoliväliin matkaa, pyörähti yksi hindulainen virtaan jonkun selittämättömän syyn tähden. Siinä kohden kävi kova virta, niinkuin Gangesjoessa aina käy aamuilla mereen päin ja iltasin sisämaahan päin. Mutta hänen toverinsa, vaikka he tuon kyllä huomasivat, eivät olleet siitä juuri tietävinänsäkään, jatkoivat vaan soutamistaan laivaa kohti. Me tietysti huomattuamme asian laidan, emme voineet tuommoista käytöstä sallia, vaan vaadimme heidän kääntämään veneen ja kiiruhtamaan hukkuvalle avuksi. Mutta siitäpä ei tahtonut tulla mitään. Miehet rupesivat tekemään vastarintaa ja selittivät, että tuo mies oli onnellinen, kun pääsi pois, ja etteivät he mitenkään uskaltaneet eikä saaneet mennä kuoleman kidasta uhria riistämään; siinä tapauksessa he joutuisivat polttopuuksi Suuren Hengen tuliseen pätsiin. Tässä ei auttanut muu kuin pakko ja väkivaltaiset keinot, ja pikainen päätös oli tarpeen, sillä mies parkaa jo virta kuljetti kappaleen matkaa meistä. Minä iskin toista miestä niskaan ja vedin hänet pitkälleen veneen pohjaan; toverini tekivät saman tempun toiselle. Sitten otimme revolverit esille ja lupasimme ampua heidät, jos eivät kiireesti ryhtyisi soutamaan. Tämä temppu auttoi. Minä istuin peräsimeen, ja sitten kiidimme tulista vauhtia hukkuvan apuun. Koettaen kiihottaa heitä vielä paremmin soutamaan, laskin revolveristani pari laukausta ilmaan, ja ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Muutaman minuutin kuluessa saatiin mies jälleen veneesen. Mutta ihmeellisintä oli, ettei tuosta pelastustyöstä hukkumaisilleen joutunutkaan näkynyt juuri millänsäkään olevan.
Itä-Intiassa ei pidetä kuolleitten hautaamista tapana, koska ruumiit eivät kuitenkaan saa rauhassa levätä haudoissaan schakaali-pedoilta, jotka kaivavat ne ylös, raatelevat ja syövät ne. [Schakaali on koiransukuinen peto, joka elää enimmäkseen kuolleitten raadoista, mutta käy väliin elävienkin ihmisten kimppuun, jos heitä joukko sattuu yksinäisen ihmisen metsässä tapaamaan. Kerta ovat ne minua itseäni ahdistelleet, mutta siitä etempänä.] Sen tähden poltetaan ruumiit sitävarten rakennetuissa uuneissa eli krematoreissa, joita Kalkutassa on kaksi. Mutta köyhät, joilla ei ole varaa tähän kustannukseen, ovat ottaneet tavakseen heittää ruumiit Gangesvirtaan. Usein niinkin, että hindulaiset, huomattuaan kuolemansa lähestyvän ja jos heillä vielä itsellään on niin paljon voimia, että pääsevät virran rannalle, syöksyvät siihen ennen kuin kuolema ennättää heidän elämänsä lopettaa.
Usein tapahtuu niinkin, että sukulaiset, nähdessään sairaan rupeevan loppuansa tekemään, kiidättävät hänet virtaan; sillä Ganges-virtaa pidetään pyhänä, ja sentähden katsotaan suureksi onneksi, jos saa siinä heittää henkensä. Nähtävänä todistuksena tästä tavasta oli se, että joka aamu, kun laskuvesi pakeni mereenpäin, näki kymmenittäin tummia hindulaisten ruumiita kumpaakin sukupuolta tulevan virtaa alaspäin.
Eräänä iltana myöhään palasin muutamasta merimiehiä varten perustetusta laitoksesta, nimeltä "The Strangers Rest" (Vierasten lepo). [Tämä oli pääasiallisesti lukusali ja kirjasto merimiehiä varten. Siinä saivat merimiehet myös kirjoitella kirjeitään, jota varten noin 5 pennin maksusta sai paperia, kirjekuoren, mustetta ja kynän käyttääkseen. Samassa sai mitättömän halvalla hinnalla kahvia, teetä y.m. virvoitusjuomia. Siellä pidettiin myös raamatunselityksiä ja muita hengellisiä kokouksia, raittiusesitelmiä j.n.e. sekä koetettiin saada merimiehiä ja muita vieraita tekemään raittiuslupauksen, jonka minäkin siellä käydessäni tein. Ylimalkaan koettiin siellä mahdollisuuden mukaan saada vieraita viihtymään ja vetää heitä pois paheitten ja juoppouden tieltä. Tämän laitoksen perustaja ja ylläpitäjä oli eräs rahamies ja uskonnollisesta hartaudestaan sillä paikkakunnalla yleisesti tunnettu mr. Roland Lyon.] Silloin tapasin kadulla omituisen seurueen. Se oli tuommoinen tavallinen Brahman juhlasaatto, joka kirkuen ja pauhaten kulki pitkin hämärästi valaistuja katuja, tuon tuostakin aina hetkeksi pysähtyen.