Mutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt lukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein päinvastoin kuin ihminen itse päättää.
Ennenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt taasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo myöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun sähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa laivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin oikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli "maa-krapu", niinkuin merimiehet maallaeläjiä nimittävät.
Jos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten enään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni valoisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita selityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka oli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa syvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana olin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin uudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi tämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.
Mutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää, mitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.
Sen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta vaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun elämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti luovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle rohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.
Jäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa yhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin pienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen tyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini löi "kintaansa pöytään", ja siihen se ilo loppui.
Sitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan eräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista kuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen ilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun lisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle haluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä tehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet verka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.
Pari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen oleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja rupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja rupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.
Muutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä pääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen kauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa makasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en kauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään kirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon taituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä erottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran kauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin taasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani lähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni seurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä ollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä. Matkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa, autoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa olin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja melkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka kesti taasen pari kuukautta.
Sen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa ja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme suurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan saavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.