Vihdoin hän suostui kuulemaan minun ehdotustani, ja me sovimme, että minä ynnä viisi muuta miestä saisimme pestin seuraavana päivänä, sillä hän oli jo hankkinut kaksi miestä saman päivän aamuna.
Minä kerroin, että meitä oli toveruksia, jotka halusimme päästä irti eräästä merimiesmajasta, johon meidät oli vietelty päivää ennen laivamme lähtöä ja jossa olimme olleet suljettuina, kunnes laivamme oli kerinnyt poistua, sekä että runnarit olivat tietämättämme tuoneet perästäpäin tavaramme maihin jollakin keinolla, jota en voinut selittää, sillä minä en muka ymmärtänyt, että merimiehiä näin kohdeltiin.
Kapteeni, joka uskoi todeksi jokaisen sanan puheestani ja sääli minua tovereineni, lupasi meille paikat laivassaan sekä hieroi käsiään mielihyvästä, kun hän nyt voi kostaa runnarille, vaikkapa ei samalle, niin kumminkin hänen virkaveljelleen. Hän kertoi olevansa valmis lähtemään jo seuraavana aamuna päivän valjetessa pakoveden aikana sekä lisäsi, että parempi olisi kirjoittaa meidät laivaan, ettei meidän tarvitseisi peljätä laivakonttoorissa tapaavamme merimiesmajan isäntää.
Me sovimme asiasta molemmin puolin, ja minä lupasin mennä ilmoittamaan tovereilleni ynnä vakuutin varmaan tulevamme määrätyllä ajalla.
Minä ilmoitin asian isännälleni sekä käskin hänen tulla puolta tuntia ennen lähtöämme kahden valekonstaapelin ynnä yhden matruusin seuraamana muka ottamaan minua tovereineni kiinni. Ja kun kapteeni tietysti ennen suostuisi antamaan ennakkokuitin joka miehen palkasta kuin viivyttämään lähtöään, olisimme voittaneet tarkoituksemme.
Tämän tempun toteutimme niin hyvin, että ei mitään vaikeuksia meitä kohdannut. Mutta minua ei muka merimiesmajan isäntä voinut päästää rankaisematta, vaan täytyi konstaapelien raastaa minut laivasta maihin. Mukana oleva matruusi, joka oli halukas lähtemään, sai mennä laivaan minun sijaani.
Saatuaan taasen ennakkokuitit, poistui isäntäni kohta laivasta, ja pian sen jälkeen hellitti norjalainenkin köydet ja lähti onnettomasta Savannan satamasta, varmaankin sydämestään kiroillen minua ja merimiesmajan isäntää, kun sai asian myöhemmin miehiltä kuulla.
Mutta olkoon tässä kylliksi runnari-toimestani. Kun isäntäni lopulta rupesi huomaamaan, että minä olin ollut tuon tuostakin avuliaana maanmiesteni karkaamisiin, niin menetin lopulta hänen luottamuksensa, ja hän rupesi miettimään, kuinka voisi saada minutkin hyvään hintaan myödyksi.
Eräänä päivänä tuli muuan farmari (tilanomistaja) isäntäni luo tiedustelemaan, eikö hänellä olisi keitään semmoisia miehiä, jotka haluaisivat ruveta maanviljelijöiksi. Siihen olinkin minä sekä kaksi muuta suomalaista ja kaksi saksalaista halullista, sillä muutteeksi olimme valmiit koettamaan, miltä tuntuisi ruveta amerikalaiseksi maanviljelijäksi.
Ilman pitkiä keskusteluja tehtiin semmoinen sopimuskirja, että me viisi sitouduimme yhden vuoden tekemään palkatta työtä hänen tilallaan, kaikkea mitä maanviljelyksen talousaskareihin kuuluu, sillä ehdolla, että me sen ajan loputtua saisimme hänelle kuuluvasta alueesta viljellä ja muokata maata niin paljon kuin viidessä vuodessa kerkiäisimme viiden miehen voimilla tehdä, sekä nauttia metsää vapaasti uudisasuntojen rakentamiseksi. Sitä paitsi saisimme lisäksi tarpeelliset työkalut käytettäviksemme, eikä näistä mistään tarvitsisi maksaa ennenkuin viiden vuoden kuluttua, mutta sitten tulisi meidän suorittaa 20 % korkoa pääomasta; maasta ei meidän kymmeneen vuoteen tarvitseisi maksaa mitään vuokraa. Sitten saisimme joko ostaa maatilukset puolesta arvosta perintöoikeudella tai maksaa arentia neljänneksen tuloista. Tämä arentikontrahti oli kestävä viisikymmentä vuotta, kuitenkin niin, että perillisillä olisi etuoikeus siihen.