Läksimme sitten pari päivää sen jälkeen maalle isäntämme saattamina ja olimme hyvin tyytyväisiä muutokseen.
Maatila, jonne tulimme, oli noin 10 engl. penikulman päässä Savannan kaupungista. Se oli joen rannalla, erittäin kauniilla paikalla. Omistajana oli eräs entinen saksalainen, Brand nimeltään, joka oli kolmekymmentä vuotta takaperin tullut siirtolaisena Amerikaan. Hänellä oli sitä paitse joku virka kaupungissa, joten hän harvoin kerkesi itse hoitaa maatalouttaan, vaan hoiti sitä eräs hänen vuokraajansa, joka sai muutaman prosentin maatilan vuotuisesta tulosta sekä vapaan ylöspidon perheineen.
Mutta pian tulimme huomaamaan, ettemme olleetkaan vapaita miehiä ja etteivät kontrahdit Amerikassa aina pidä paikkaansa. Olimme joutuneet melkein orjiksi.
Yösijaksi saimme heinäladon, jossa pelkät heinät olivat makuuvaatteinamme. Ravinnoksemme emme saaneet muuta kuin juurikaspuuroa ja riisileipää, kolmasti päivässä, ja juomaksi ainoastaan kirkasta lähdevettä, välistä hiukan maidolla harmaaksi seoitettuna.
Maatilan ulkopuolelle eli vuokraajan silmänkantamaa etemmäs emme koskaan saaneet poistua, ja yöt olimme aina suljettuina lukon taakse, tahi olimme talon suurten newfoundlandilaisten koirain vartioimina, eivätkä ne antaneet hevillä itseään lahjoa.
Lauvantai-iltoina, tahi ainoastaan silloin, kun tilanomistajan pojat tulivat sinne pyhäänsä viettämään, pääsimme joelle heidän seurassaan pyytämään krapuja ja simpukoita, joita usein veneen lastin saimme yhtenä yönä. Ne pyyntiyöt olivatkin meille ainoat juhlahetket sen viiden viikon aikana, minkä siellä olimme.
Raskaaksi ja yksitoikkoiseksi rupesikin lopulta olomme siellä tuntumaan, kun olimme vallan eroitettuina muusta maailmasta. Työtä saimme tehdä aamusta varhain iltaan myöhään otsamme hiessä ja huonolla, heikolla ruoalla. Minkäänmoisia maanviljelyskoneita ei tässä talossa käytetty enempää kuin entisinä aikoina tavallisessa suomalaisessa maatalossa. Lannankin saimme käsin murentaa ja levitellä peltosaroille sen mukaan kuin vuokraaja kynti ja muokkasi peltoa yhden hevosen vetämällä auralla.
Lopulta tuon alituisen katsannon alla oleminen rupesi meitä niin harmittamaan, että päätimme miehissä karata tästä orjuudestamme, kävi sitten miten tahansa.
Eräänä iltana, säntilleen viisi viikkoa orjina oltuamme, päätimme vapauttaa itsemme. Iltaruoalta päästyämme otimme heinäladostamme mukaamme ne vähät tavaramme, mitä meillä vielä oli, pujahdimme metsään ja aloimme juosta minkä jalkamme kannattivat, tietämättä mitään erityistä matkansuuntaa. Olimme päättäneet elää vaikka metsäsisseinä ennenkuin hyvällä palaisimme takaisin Brandin maatilalle.
Harhailtuamme metsässä kaksi vuorokautta, elättäen itsiämme mitä mistäkin suuhun kelpaavata löysimme; sillä lähipaikoilla emme uskaltaneet näyttäytyä ihmisten ilmoilla, koska pelkäsimme meitä takaa-ajettavan.