Onnen kelkka oli siis taasen ruvennut minua kuljettamaan, onnetar hymyili jälleen minulle ja viittaili iloisesti eteenpäin pyrkimään, ottaen suosioonsa minut, kovia kokeneen poloisen. Iloisena ja kiitollisin sydämin ylistin Luojaa, ja tulevaisuuteni toiveet kirkastuivat, ja niin minä taas aloin kulkea kohti hymyilevää tulevaisuutta.
Pian pääsimme jo päiväntasaajan kohdalle, jossa auringon lämpö oli niin kuuma, että kaksi ensikertalaista sai ruorissa auringon piston, sillä päivän kehrä paahtaa siellä niin kuumana, kohtisuoraan päälakeen, että se saattaa siihen tottumattomat pyörtymään. Sekä kaula että paljaat käsivarret tulivat suurille rakoille, ikäänkuin tavalliset palohaavat.
Jotta ei useampia tuonlaisia tapauksia sattuisi, vedettiin niinkutsuttu aurinkopurje ruoripyörän yli ja pingoitettiin leetankoihin, ja tätä sitten tavan takaa kostuteltiin vedellä, etteivät auringon säteet päässeet sen lävitse vaikuttamaan.
Viisikuudetta vuorokautta myötäänsä purjehdittuamme tulimme onnellisesti pasaatiin. Ilmassa vallitsi sama tasainen, suloinen lämmin ja tuuli henki yöt, päivät aina samaan suuntaan, niin ettei köyttä eikä purjetta tarvinnut koskettaa kolmeen viikkoon. Vartijaakaan ei tarvinnut laivan kannella vaihtaa. Paitsi ruorimiestä ja kokka- sekä märssynvartijaa sai joka mies häiritsemättä levätä koko yön; tuskin lopulta enää päivälläkään miehistö tiesi, kenen vuoro oli levätä, kenen ulkona olla.
Sateisilla säillä me tukimme kannen rajassa olevat vesiviemärit ja kokosimme sillä tavalla vettä laivan kannelle. Siinä sitten toiset kylpivät, toiset pesivät vaatteitansa, toiset suotta aikojansa ilvehtivät; sillä vesi oli niin suloisen haaleata, ikäänkuin lämpimässä saunassa.
Eräänä kauniina päivänä saimme äkkiarvaamatta oivallista tuoretta kalakeittoa. Sanotaan, ettei hiiri juokse makaavan kissan suuhun, mutta tässä tapauksessa ei se sananlasku paikkaansa pitänyt.
Laiva kiiti eteenpäin 8 solmun väliä tunnissa. Kello 5 ajoissa aamulla oli melkein hankapurje. Minulla oli vuoroni olla kannella. Ajan vietoksi otin kaukoputken ja tähystelin sillä taivaanrantaa ja vast'ikään noussutta aurinkoa, joka hurmaavan kauniilla ruskollaan kultaili eteläisen meren välkkyviä laineita. Yht'äkkiä hyökkäsi suunnaton parvi lentokaloja laineista ja lensi toiselta aallon harjalta toiselle. Mikä runollinen, lumoava näky! Niinkuin lukemattomat jalokivet välähtivät ne nousevan auringon valossa, ja kerta toisensa jäljestä uudistui tuo soma näky. Parvi tuli yhä lähemmäksi suoraa päätä laivaamme kohti. Minä huusin kapteenille, joka juuri oli tulossa kannelle, ja hän, huomattuaan kalaparven, ryhtyi heti ruoriin ja käänsi laivan äkkiä myötätuuleen kalaparven ollessa ainoastaan noin viiden sylen päässä laivasta. Samalla parvi taasen teki hyppäyksen, ja kapteeni antoi laivan tehdä pienen käännöksen parvea kohti. Silloin oli koko parvi, pari kolme sataa kalaa, sekaantunut tai tarttunut limaisista siivistään laivan sivuun, kanteen ja hytin seiniin, niin että koko toinen puoli laivaa oli valkoisena kaloista.
Ei sitten muuta kuin joka mies kokoomaan kaloja laivan sankoihin, patoihin ja mikä mihinkin, ja näistä sitten kokki apumiehineen hernerokan asemesta sai ruveta valmistamaan oivallista kalakeittoa.
Lentokala on näöltään ja kooltaan silakan kaltainen; eroituksena vaan on se, että sen uimukset ovat jotenkin yhtä pitkät kuin itse kalakin, ja ne ovat muodostuneet siipien kaltaisiksi, niin että kala niiden avulla voi pyrähtää laineista ilmaan ja siinä jonkun matkan vauhdissaan eteenpäin mennä. Nämä siipi-uimukset ovat niin limaiset, että jos kala tulla surahtaa laivan kylkeen, niin tarttuu se siihen eikä heltiä ennenkuin seuraava laine siitä viruttaa sen irti. Ja jos kala on niin ylhäälle kohonnut, että se singahtaa laivan kannelle, jääpi se siihen eikä voi siitä liikkua, niin että sen helposti voi kiinni saada ilman mitään pyydyksiä.
Yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä lähtöpäivästä lukien näimme taasen toisenlaatuisen juhlakulun meren asujanten valtakunnassa.