Oli taasen suloinen iltapäivä. Noin kolmen ajoissa istuskelin kajuutan katolla ja vetelin päivällishaikuja kaikessa rauhassa, muistellen kaipauksella Marya, jonka kuvaa en vielä ollut voinut sydämeni sopesta poistaa. Silloin alkoi vasemmalta puoleltani, tuulen puolelta, kuulua outoa suhinata, kummallista melskettä ja puhalluksia. Kavahdin seisoalleni, ja arvatkaapa mitä näin? Näin tuulen puolella, niin pitkältä kuin silmä kantoi, lukemattoman joukon pieniä valaskaloja, jotka muodostivat ikäänkuin kiehuvan kosken, sillä ne tulivat säännöllisissä riveissä kuin sota-armeija ja vuoronsa mukaan rivi riviltä heittivät häränpyllyä veden pinnassa, niin että niiden koko ruumis tuli näkyviin. Ja samassa kun pää taasen tuli veden alta näkyviin, päästi otus kummallisen äänen, ikäänkuin olisi kovasti huudettu: "Phuuh". Väriltään näkyivät ne olevan muhean harmaita, vatsa vaalea, turpa eli pää pullomaisen pyöreä. Siitä syystä kait niitä kutsutaankin Englannissa pulloturviksi. Kooltaan vaihtelivat ne puolentoista ja kolmen kyynärän välillä.
Noin kymmenen minuutin ajan olimme laivoinemme keskellä tuota kala-armeijaa, eivätkä nuo iloiset mellastajat näkyneet mitään meidän laivastamme välittävän, sukeltelivat vain arastelematta laivamme alle ja sieltä pois sekä molemmilla sivuilla että edessä ja takana, pyörähtelivät häränpyllyä ja ikäänkuin hyvästijätöksi heiluttelivat kankeita pyrstöjään huutaen: phuuh, kunnes vihdoin katosivat kotiinsa aaltojen alle.
Kymmenen vuorokautta toista sataa kestäneen purjehduksen jälkeen saavuimme vihdoin onnellisesti matkamme perille Hindujen maihin, Itä-Indian lämpöisiin seutuihin, kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa.
Tämä oli minun ensimmäinen uudenvuoden iltani, jonka merimiehenä ollessani tulin viettämään laivassa sen satamassa ollessa. Omituisena muistona on se jäänytkin mieleeni; sillä niin merkillistä, satumaista uudenvuoden viettoa en ole koskaan ennen tai jälkeen enään nähnyt, eikä niin hauskoja muistoja ole jättänyt jälkeensä mikään muu uudenvuoden ilta kuin tämä, jonka vietin täällä lähellä ihmiskunnan ensimmäisten esi-isäin asuntopaikkaa, joka lienee näillä maailman suunnilla ollut.
Kalkutta on suurimpia, vilkasliikkeisimpiä merikaupunkeja koko Itä-Intian rannikoilla. Tähän aikaan vuodesta olletikin on sen satamassa tuhansittain sekä purje- että höyrylaivoja monista eri maista ja kansoista.
Pääasiallisesti ottavat laivat riisi- ja hedelmälasteja ja tuovat tänne kivihiiltä, olutta ynnä kaikenlaista sekatavaraa.
Nytkin kertomuksessamme mainitulla ajalla oli satama täynnä kaikenkaltaisia kauppalaivoja, suurempia ja pienempiä, veljellisessä sovussa leväten satamassa viisi ja kuusi alusta vierekkäin toinen toisiinsa kytkettyinä.
Mihin suuntaan vain katseensa loi, niin aina, niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi kuin loppumaton sekava metsä mastoja ja raakapuita lukemattomiin saakka.
Kuvittelepa sitten, arvoisa lukija, sitä huumaavaa, satumaista vaikutusta, minkä tämmöinen monikirjava, elävä taulu teki meihin kuhunkin, jotka emme ennen tämmöistä suuremmoista näkyä olleet nähneet, kun tämän lisäksi vielä tulivat nuo omituiset temput, joita täällä vuosien vaiheella kahdentoista lyönnillä toimeenpannaan ja joista me emme ennakolta mitään aavistaa tienneet.
Noin kymmentä minuuttia ennen kahtatoista uudenvuoden yönä komennettiin nimittäin jokaisessa laivassa miehet raakapuille ja annettiin heille ainekset tulisoihtuja varten.