New Brunswick oli tästä 150 Englannin peninkulmaa eteläänpäin. Tiesin sen olevan vilkasliikkeisen satamakaupungin. Sinne siis kohtalo kulkuni ohjatkoon, mietin itsekseni, ja sitä kohti suunnistin askeleeni.
En ollut monta kadun risteystä vielä ennättänyt jättää ennen kuin huomasin pari poliisimiestä tulevan vastaani. Taasen tuli olla kekseliäs suoriutuakseni hyvällä heistä. Minä heittäysin jälleen "iloiseksi pojaksi". Kaukaa jo huudahdin heille: "hyvää huomenta" ja tekeydyin iloiseksi heidät tavattuani. Kerroin sitten että olin ollut eräässä huvipaikassa toisten meripoikain kanssa ja että sitten olin heidän seurassaan ollut eräässä laivassa, jossa kokki vielä antoi minulle hyvät eväät lähtijäisiksi.
Pakinoituani heille kaikellaista, mitä päähän päälähti, tarjosin heille tupakkaa ja whiskyä, joka ukoille näytti erittäin tervetulleelta lahjalta ja poisti heistä lopunkin epäilyksen, jos sitä lienee heillä ollutkaan. Lopuksi kysyin erästä merimiesmajaa, jonka tiesin olevan sen kadun päässä, ja sanoin siellä majailevani, vaikka nyt muka olin eksyksissä, kun olin matkallani niin monta mutkaa tehnyt, eikä päänikään tainnut juuri selvä olla.
Nauraen neuvoivat ukot minulle mainitsemani merimiesmajan, ja erotessani heistä kuuluivat he nauravan: "Se oli todellakin aika hulivili".
Päästyäni onnellisesti sen kadun päähän, poikkesin valtamaantielle, jota hetken kävelin, kunnes jouduin Brunswickiin menevälle rautatielle.
Nyt aloin jo hengittää vapaammin. Mutta kun hyvin arvasin, että isäntäni oli paneva kaikki voimansa ja kekseliäisyytensä liikkeelle saadaksensa minut taaskin kiinni, oli suuri varovaisuus tarpeen minunkin puoleltani. Minun oli varjeltava itseäni ei ainoastaan häneltä ja hänen kätyreiltään, vaan myös hänen kahdelta julmalta newfoundlandilaiselta verikoiraltaan, joita hän suurella menestyksellä ennenkin oli tällaisissa tilaisuuksissa käyttänyt.
Pistäysin siis metsään, josta leikkasin itselleni kaksi tukevaa sauvaa, sidoin eväspussini rensselintapaisesti selkääni ja sitten radalle päästyäni aloin kävellä pitkin kiskoja, käyttäen sauvoja tukinani. Se oli ensin alun hyvin tukalaa taivaltamista, mutta kova pelko antoi minulle kestäväisyyttä ja ajoi minua kulkemaan eteenpäin kuin lentäen.
Olin tällä tavoin kulkenut jo noin 20 kilometriä ennen kuin päivä rupesi valkenemaan. Ja kun en vieläkään uskaltanut näyttäytyä kellekään, poikkesin metsään lepäämään ja odottamaan yötä, jolloin olin taasen alkava kulkuani jatkamaan.
Valmistin itselleni pienen risumökin, jonka saatuani valmiiksi asetuin tyydyttämään kovaa nälkääni ja nauttimaan kultaista vapauttani.
Syötyäni ja juotuani aloin tarkastaa tavaroitani ja aseitani, josko voisin antautua oikein amerikalaiseksi metsäihmiseksi eli sissiksi.