Iltapäivällä herätessäni tunsin äärettömän painon rinnallani; luulin vallan tukehtuvani, samalla kun käteni tapasi jotakin kylmää ja niljakasta. Silmäni avattuani huomasin kauhukseni, että äärettömän suuri musta käärme oli vieressäni kiemurassa ja heittänyt kauhean pyrstönsä rinnalleni, ja siihen olin kädelläni koskenut.
Veri melkein jähmettyi suonissani. En kyennyt jäsentänikään järkähdyttämään. Ensi hämmästyksessäni tapailin tikaria oikealla kädelläni, joka oli vapaa. Mutta vähän toinnuttuani muistin joskus kuulleeni, ettei käärme muka vahingoita ketään, jos ei sitä ärsytetä.
Makasin siis ihan liikkumatonna, kykenemättä tekemään mitään ratkaisevaa pelastuakseni tuon jättiläisen alta, vaikka sen paino minua rasitti yhtä paljon kuin pelkokin. Nähtävästi lepäsi käärmekin. Pieninkin liikahdus minun puoleltani olisi kentiesi saattanut sen herättää, ja silmänräpäyksessä olisi se kietounut ympärilleni ja likistänyt minut kuoliaaksi, taikka iskenyt minuun myrkylliset hampaansa, ja niin olisin pian, kauheat tuskat kärsittyäni, muodottomana, pöhöttyneenä ruumiina.
Lopulta en voinut enään tuota tuskaa kestää. Kävi miten kävi, ajattelin itsekseni, täytyy koittaa pelastua. Rupesin hiljalleen hinaamaan itseäni ulommaksi käärmeenkiemurasta, pitäen tarkalta silmällä, alkaisiko käärmekin liikkua.
Hiljaa ja vaivaloisesti kävi liikkeeni. Mutta ilokseni huomasin, ettei hirviö siitä näyttänyt välittävän. Vihdoin onnistuin pääsemään tukalasta asemastani. Heti kavahdin pystyyn, korjasin hätäisesti matkatavarani ja lähdin laputtamaan käpälämäkeen, kiittäen onneani, että olin niin helpolla tästä kamalasta pälkähästä päässyt.
Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ajattelin kääntyä takaisin ja kostaa tuolle hirviölle sen matkaansaattaman peljästykseni. Mutta lopulta päätin, etten antautuisi taisteluun tuommoisen otuksen kanssa, josta oli niin vähän toivoa saada voittoa tahi kunniaa, ja jätin siis sikseen koko tuuman.
Kolmannen päivän matkalla oltuani uskalsin ruveta jo nopeammin päivällä liikkumaan ja yöllä lepäämään. Mutta lopulta huomasin kumminkin edullisemmaksi yöllä kulkemisen, erittäinkin sentähden, että päivällä oli paahtavan kuuma ja ettei metsänpetoja tarvinnut päivällä maatessaan niin paljon pelätä kuin öisin. Lopultakin päätin siis pitää entistä tapaani, kunnes pääsisin asutuille paikkakunnille.
Neljäntenä vuorokautena olin jo vallan ilman ruokaa. Metsänriistaa olisi kyllä ollut, mutta revolverit eivät niitten ampumiseen olleet kelvolliset. Kiihtymistään kiihtyi haluni päästä kiväärin eli pyssyn omistajaksi. Tupakkapiippu sai monta kertaa olla ainoana nälkäisen vatsan kohtuullisten vaatimusten tyydyttäjänä; sillä eipä ollut leipää erämaassa saatavana. Rautatie kulki ihan läpi erämaiden, ja asemat olivat monta penikulmaa etäällä toisistaan. Pari semmoista olin kyllä jo sivuuttanut; mutta en ollut mitenkään rohjennut niitä lähestyä, kun oli syytä pelätä, että olisivat sähköteitse tahi sanomalehdistä saaneet tiedon paostani. Tämä kyllä oli turhaa pelkoa, sillä vallan toisille teille olivat takaa-ajajani eksyneet, niin kuin sittemmin sain tietää; mutta eipähän sitä kukaan minulle silloin ilmoittamaan tullut.
Viimein keksin suuren pähkinäpuun, josta kokosin pähkinöitä moneksi päiväkseni; vettä oli kyllä saatavana, mitä parhainta, kirkasta lähdevettä.
Viidentenä yönä matkalla ollessani olin taasen hätää kärsimässä.