Hiljaa hiipien he lähenivät puuta, jonka takana minä piileksin. Jo olivat vain kymmenen askeleen päässä. Minä laskin kolme laukausta peräkkäin kummastakin revolveristani.
Seuraus oli kauhea. Kaksi kaatui heti; molempia oli rintaan luoti käynyt. Kolmas sai luodin sääreensä, jota pidellen ja ulisten se seurasi vahingoittumatta jäänyttä toveriansa. Molemmat he kiirehtivät pakoon, minkä jalat kannattivat, enkä heistä sen jälkeen mitään kuullut. Eikä minuakaan haluttanut enää kauemmin tällä kamalalla paikalla viivytellä. Kauhun valtaamana minä heti kiiruhdin tästä vaarallisesta metsästä. Lähtiessäni kiskasin puunrungosta yhden keihäsveitsen; toiset olivat siihen niin syvään iskeytyneet, etten niitä hädissäni siitä irti saanut.
Ison aikaa istuin sitten jonkun matkan päässä taistelupaikalta ja levähdin. Vahvistaakseni liikutuksesta vapisevaa ja kiihtynyttä hermostoani, otin pari naukkua whiskypullostani ja pureskelin kuivattua hirvenlihaa, jota vielä oli hyvä joukko jäljellä, vaikka olin sitä kauppiaallekin Jesupin kylässä antanut. Sitten riensin kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin. Viimein monta kierrosta tehtyäni pääsin taas maantielle ja aloin rientää aimo vauhtia läpi yön Brunswickiä kohden.
Aamulla päivän koittaessa tulin erään talon kohdalle, jonka huomasin olevan ravintolan. Pihalla seisoi täysissä tamineissaan viisi ratsua, joita yksi metsästäjä, kiireestä kantapäähän asti varustettuna, näkyi vahtivan.
Nähtyään minut, remahti hän nauramaan ja kysyi, mikä merimiesryöväri minä olin.
Huolimatta miehen ivasta, selitin lyhykäisesti tilani sekä minkälaisissa seikkailuissa olin ollut. Sen jäljestä mies rupesi katsomaan minua toisenlaisilla silmillä.
Kysyin sitten, mitä miehiä hän oli ja mihin matkalla. Hän vastasi olevansa aavikkosoturi sekä erään kuuluisan aavikkopäällikön, Pandy Ellis'in, seuralainen.
Tämän nimen kuultuani menin heti huoneesen, nähdäkseni tuon niin kuuluisan intiaanien kauhun, jonka vertaista sankaria ei Mexikon eikä koko Amerikan aarniometsissä ja aavikoilla siihen aikaan toista löytynyt.
Olisipas minullakin ratsu, niin tekisin seuraa noille miehille, arvelin itsekseni huoneesen mennessäni, niin saisinpa ehkä tehdä lähempää tuttavuutta noitten punanahkaistenkin kanssa.
Ravintolahuoneesen tultuani huomasin erään pöydän ääressä kolme metsästäjää eli noita n.k. kaukaisen lännen avosotureita. He olivat juuri lähtemäisillään, sillä paraallaan he pudistelivat ravintolan isännän kättä hyvästijätöksi.