Asetuin puun taakse äänettä odottamaan, pelosta vapisten. Valmistauduin kuitenkin oikein vankan suomalaisen sitkeydellä tekemään vastarintaa pelätylle, tuntemattomalle viholliselle, joka yhä tuntui lähenevän.
Kuta lähemmäksi koiranhaukunta tuli, sitä tyynemmäksi ja välinpitämättömämmäksi kävi mieleni sekä vakavammaksi käteni, jolla olin valmis laukaisemaan pyssyni ensimmäistä kohden, mikä vihollisena näkyviini tulisi.
Jo rupesi ritinätä kuulumaan metsästä, ja koiranhaukunta kävi rajummaksi. Viimein ryntäsi näkyviini suuri verikoira viidakosta, kieli pitkänä suusta, silmät pyörivänä päässä kuin kaksi tulikekälettä. Se huomasi jo minut; pari kolme hyppäystä vaan, niin olisin ollut tuon hullun koiran hampaissa ja auttamattomasti hukassa. Minä tähtäsin vakavalla kädellä, ja samassa laukesi pyssyni. Verikoira hypähti ylöspäin julmasti ulisten, rinta luotini lävistämänä, ja muutamia kertoja potkaistuaan ja ulinatansa jatkettuaan se heitti henkensä kymmenkunnan askeleen päässä minusta.
Heti pistin uuden latingin kivääriini ja odotin, kunnes muu seurue tulisi.
Monta silmänräpäystä ei minun tarvinnutkaan vartoa, ennenkuin taasen kuului risaus, ja samassa kolme pitkää puukkoa kuin keihästä suhahti ilmassa ja iskeytyi puun runkoon, jonka takana seisoin.
Tuo oli selvää kieltä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja samassa ilmaantui viidakosta esiin musta pää. Taasen pau, ja neekeri, molemmin käsin tarttuen päähänsä, vaipui sanaa sanomatta, ääntä päästämättä kuolleena viidakkoon.
Nyt heitin kiväärin käsistäni, ja tartuin molempiin revolvereihini ja odotin uusia vastustajia.
Pom, kuului viidakosta. Silloin olin saada viimeisen läksytyksen, niin läheltä meni kuula korvaini ohitse.
Nyt olen hukassa, arvelin, koska heillä on ampuma-aseitakin. Minä heittäysin maahan pitkälleni ja odottelin siinä, kunnes näkisin heidän mustat naamansa tulevan esiin viidakosta.
Ja he tulivat, neljä neekeriä, yhdellä vielä savuava pyssy kädessä; muilla ei näkynyt olevan ampuma-aseita, ainoastaan suuret, nuijamaiset kirveet oli heillä kädessään.