"Lähdettyämme luolasta pääsimme muutamissa sekunneissa metsänrajaan ja pysähdyimme puiden varjoon. Hetken tarkasteltuamme aroa, jolta raikas lounaistuuli puhalsi, tulimme vakuutetuiksi, etteivät hevoseni tarkat korvat olleet pettäneet, sillä sieltäpäin varmaan joku vaara meitä uhkasi; sillä jos se olisi tullut metsän puolelta, niin varmaan sudet sen olisivat kuulleet ja tauonneet ulvomasta, jota vastoin ne nyt meidän liikkeelle lähteissämme jatkoivat tätä kamalaa virttänsä täydellä voimalla vallan lähellämme metsässä.

"Tuo ulvova joukkokunta oli kumminkin vaivunnut meidän liikkeelle lähteneen, ja sentähden se kait vähän pelästyneenä pakeni tuonnemmaksi, samalla hetkeksi herjeten veisuustansa.

"Tämän hetkisen aikaa kestäneen hiljaisuuden vallitessa keksi tottuneiden miesten korvat äänen, joka saattoi heitä katsomaan toisiaan ja tarttumaan pitkiin, kuolemaa tuottaviin kivääreihinsä, sillä heidän korviinsa tunkeutui hyvin tunnettu huuto eli kirkuna.

"Tunsimme äänet Comanche-heimoon kuuluvien intiaanein takaa-ajohuudoiksi.

"Luolan läheisyydessä kasvoi niin pitkää heinää, ett'emme voineet nähdä kauaksi arolle. Sentähden minä nousin puuhun, ja esimerkkiäni seuraten Davekin kiipesi sinne jäljessäni. Sieltä voimme hyvin nähdä avaran aron poikki, ja samalla olla itse arolta päin tulevilta piilossa.

"Kaukaa lounaisesta päin näkyi pieni intiaanijoukkio tulevan täyttä vauhtia hevosilla ratsastaen, vainoten yksinäistä ratsastajaa, joka ohjasi hevostaan suoraan meitä kohden. Tästä heti huomasimme, että meidän aavistuksemme sittenkin oli todenmukainen ollut.

"Kun vainottu läheni meitä, huomasimme pian, että se oli valkoinen mies, pukeuneena pukinnahkaisiin vaatteisiin, samoinkuin me itsekin, ja varustettuna pitkällä lännen kiväärillä.

"Hänen hevosensa näkyi jo olevan väsymäisillään, jota vastoin hänen punanahkaisten vainoojiensa ratsut vielä täysin voimin laukkasivat laajaa aroa eteenpäin. Siitä huolimatta näkyi valkoinen mies ohjaavan väsyvätä ratsuansa erittäin taitavasti ja hyvällä menestyksellä. Mutta monta virstaa ei se sittenkään olisi enää voinut kestää. Ja kun mahdotonta olisi kenenkään yksinäisen miehen ollut taistella paria tusinaa intiaania vastaan, oli päivänselvää, että pakeneva ennen pitkää olisi joutuva heille vangiksi ja jättävä skalppinsa (päänahkansa) voittajille. [Kun intiaanit saavat vihollisensa kiinni, nylkevät he häneltä päänahkan hiuksineen voiton merkiksi ja ripustavat sen (skalpin) vyöllensä. Kuta useampia näitä on intiaani-soturilla, sitä mainiompana urhona häntä kunnioitetaan.]

"Valkoihoinen ratsastaja oli siis toivottomassa tilassa, jonka hän näkyi itsekin hyvin oivaltavan, päättäen siitä, että hän tavan takaa vilkasi taakseen olkansa yli.

"Vainoojista oli kuusi ratsastajaa edellä pääjoukosta, ja kun vainotun arvattavasti oli lopulta taisteltava koko joukkoa vastaan, niin olihan hänellä kylliksi syytä sitä ennen vähentää tämän lukumäärää, niin pian kuin mahdollista oli, jo ennen kuin hänen hevosensa perin väsyisi.