"Sen tähden mies ratsunsa selässä vetäsi kiväärin hanan ylös, kääntyi taaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja jo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien hurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.
"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi ratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan sitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies, joka turhaan ampuisi.
"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema takaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä sen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi malttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.
"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä hurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän olopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me laskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi sekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme ennättäneet.
"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen pakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin joutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota matkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen vainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti kuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla olivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti kiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa toiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti siltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa pitäen eteenpäin laukanneet.
"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä turmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka samassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin niskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän maahan, josta ei sekään enään noussut.
"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin sanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:
"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis itse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja intiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.
"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen nähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin suurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.
"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko verraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme hänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt pudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten, istuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään, odotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään Pandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan liene tuommoisessa pinteessä ollut.