Mutta sitten, kun paluumatkalle käännyttiin taas Amerikaan, silloin vasta alkoi elämä moinen, että sitä tuskin kuvata voi.
Ensinnäkin ruvettiin meitä kiusaamaan huonolla ruoalla siihen määrään, että lukija tuskin voi sitä todeksi uskoa.
Aloitan leivästä. Se oli niin homehtunutta, että se oli kokonaan viheriäisen kalvon peitossa ja niin täynnä puolen tuuman mittaisia ja pienempiä toukkia, että yhdestä ainoasta semmoisesta korpusta, joita kolme saatiin päivässä, voi noita kutsumattomia vieraita pöytään kopistamalla saada esille kokonaisen ruokalusikallisen. Liha ja läski oikein kihisi niitä, ja hernerokkaa syömään ruvetessa sai niitä lusikalla päältäpäin kuoria kuin kermaa.
Kahvi ja tee oli niin laihaa, ettei niitä outo millään keinoa voinut likaisesta vedestä erottaa. Voi oli mitä surkeimman kaltaista, juuri kuin härskiintynyttä saapasrasvaa. Sokuria saatiin tuskin nimeksi.
Muita ravintoaineita ei juuri annettu, ja näitäkin, mitä annettiin, oli perin riittämättömästi.
Tästä huonosta ja niukasta ravinnosta tietysti ensimmäiset kahakat alkoivat. Parempaa kyllä oli, mutta nämä varat olivat joskus vuosien kuluessa unohtuneet ruokavarastoon, ja tämän vanhan kassan kapteini nyt tahtoi sekaisella seurakunnallaan syöttää, ennenkuin muihin nuorempiin ruoka-aineisiin käsiksi käytiin. Muutamia päiviä nälkää kärsittyämme päätimme miehissä erään kerran päivällisellä ollessamme kantaa koko miehistöä varten laitetun aterian kapteenin tarkastettavaksi. Tukevimmat miehet valittiin rokkakattilaa ja matoja kihisevää liha-astiata takakannelle kantamaan. Sinne tultuamme ei kapteeni eikä perämiehet tahtoneet tulla suojistaan meidän asiaamme kuulemaan. Vihdoin heidät saatiin esille.
Merimiesvanhin esitti asiamme päälliköille, selvittäen mahdottomaksi elää tämmöisellä kurjalla ravinnolla. Mutta kapteeni vastasi röyhkeästi:
"Se on teille, sen riivattu koirajoukko, liiaksikin hyvä; ette ansaitsisi semmoistakaan! Laputtakaa tiehenne ja jättäkää minut rauhaan, taikka…"
Enempää ei hän kerinnyt sanoa, ennenkuin koko matoinen rokkakeitos loiskahti hänelle vasten silmiä peittäen hänet kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin hän olisi hypännyt rokka-sammioon. Matoiset lihat sitä vastaan tulivat perämiesten osaksi, jotka eivät ensi hämmästyksessä osanneet edes pakoon pötkiä.
Mutta kun kapteeni sai suunsa, sieramensa ja silmänsä auki, silloinkos vasta meteli alkoi.