III.
Sururunot suomalaiset.
V. 1734 ilmestyi Turussa runoelma nimeltä "Suru-Runot Suomalaiset", jossa vilkkaasti ja nähtävästi historiallisella tarkkuudella kuvataan Isonvihan hirmuista aikaa. Tähän asti on näiden valitusrunojen kirjoittajasta tiedetty hyvin vähän. Vihon nimilehdessä esittää hän itsensä Pohjanmaan poikaseksi, joka näkemänsä vaivat on kiireessä muille muistoksi kertonut v. 1720, ja kahdeksannessa runossa sanoo hän syyttömästi olleensa vankina 13 viikkoa Turun linnassa epäiltynä osalliseksi Kyrön kappalaisen Antti Affrénin vehkeisiin, joka aikoi lähettää venäläisten sotatoimista tietoja Ruotsin puolelle, mutta joutui kiinni ja lopulta hirsipuuhun. Nämät runosta itsestä saadut tiedot ovat ainoat, mitä on ollut; runoilijan nimi, sääty, sanalla sanoen, koko hänen persoonansa on ollut tuntematon. Seuraavat tiedot osottavat kuitenkin, että Sururunojen tekijä on suomalaisen kirjallisuuden historiassa ennestään tunnettu runoniekka Gabriel Calamnius vanhempi.
Gananderin käsinkirjoitetussa Sanakirjassa tavataan säkeet "pijkat pjenet tuolta täältä otti Oj! Oj! orjixensa, ajnoisixi aljoxensa", jotka ovat samat kuin Sururunojen 1:sen runon ss. 18-20. Lähteeksi ilmoittaa Ganander Calamnii Run. de Ruthenis 1715, josta siis saamme tietää, että Sururunojen tekijä on Calamnius (ks. sanaa Aljo). Samaa todistaa toinen tässä Sanakirjassa Sururunoista otettujen säkeiden "Ryösti kaikki kaunistuxet, malmit, kirjat maalauxet" (ks. n. 2, ss. 7-8), jälessä oleva ilmoitus Calamnii Suru-Runot Suomalaiset (ks. sanaa Malmi). Ketä Calamniusta Ganander tarkoittaa, ei voi päättää, kun hän ristimänimeä ei mainitse, mutta se selviää eräästä toisesta vanhasta lähteestä, joka merkillisellä tavalla vahvistaa Gananderin tiedonantoa ja luo lisää valoa Sururunojen tekijän elämänvaiheisiin. v. 1760 lahjoitti Kokkolan raatimies J. Falander silloiselle Turun piispalle K. F. Mennanderille tekemänsä, Laihian kappalaisen Israel M. Reiniuksen lisäyksillä ja selityksillä varustaman kertomuksen Isonvihan ajoista, joka painettiin v. 1789 Sanomalehteen Åbo Nya Tidningar nimellä "Berättelse om Österbottens öden under det långvariga Kriget ifrån 1700 til 1721" (ks. n. 6-8, 12, 15, 21, 27-8, 35, 40-1, 49, 51-2). Tämä sisältää m.m. seuraavat tiedot yllämainitun Affrénin onnettomasta yrityksestä. Isonkyrön komministeri Antti Affrén oli yhdessä Maksamaan komministerin Ruthin kanssa tehnyt vihollisen etenemisestä v. 1716 kertomuksen, jota Vähänkyrön lukkari läksi viemään meren yli Ruotsiin. Mutta venäläiset ottivat sananviejän merellä kiinni, joten pappien laatima kirjoitus joutui heidän käsiinsä. Tapauksesta sai Affrén niin ajoissa tiedon, että ehti pakenemaan kotoansa, ja olisi ehkä pelastunut, jos ei olisi liian kauan viivytellyt ystäviensä luona. Venäläiset, jotka epäilivät pappien olevan salaliitossa Affrénin kanssa, sijoittivat vahteja useihin pappiloihin ja onnistuivat siten saamaan Affrénin kiinni Ylivieskan kappelissa, jossa hän syksyllä v. 1717 hirtettiin. Koska se osa kertomusta, jossa puhutaan Affrénin kiinniottamisesta ja surullisesta lopusta, valaisee Sururunojen tekijänkin elämää, panemme sen kokonaisuudessaan tähän. Se kuuluu: … "aije onnistuikin siihen määrään, että se komennuskunta, joka lähetettiin Kalajoelle ja Ylivieskan kappeliin sillä tekosyyllä, että heidät oli lähetetty seurakunnan ja etenkin papin, herra Gabriel Calamniuksen suojelus väeksi, etteivät vasta tulevat ja pian Venäjältä odotettavissa olevat joukot hävittäisi heitä perinpohjin, jonka vuoksi myös seurakunnan jä erinomattain papin tuli pitää huolta heistä, niinkuin omistansa, ja siitä syystä heitä kestittiinkin pappilassa puoliyöhön; sittenkuin he olivat asettaneet vahteja pappilan ympärille ja lähimpiin taloihin, joissa he majailivat, sekä kohta kun tuli oli sammutettu pappilassa ja pappi mennyt levolle, huomasi vahti 3 pappilaan menevää miestä, mikä ilmoitettiin upseerille, ja samassa näkyi myös tulta papin kamarista; tästä päättivät venäläiset, että siellä mahtoi olla joku vieras, jonka tähden he heti ympäröivät pappilan ja tunkeutuivat suoraa päätä papin kamariin ja saivat tutkittuansa selville, huolimatta siitä että Affrén oli puettu talonpoikaisiin vaatteisiin, että hän oli heidän etsimänsä pappismies. Täällä oli surkea elämä, kun tiheillä piiskaniskuilla koetettiin ottaa selvää noista 2:sta pappia seuranneesta miehestä; ja sittenkuin he mielestänsä olivat saaneet selvää kaikesta, sekä pappi Calamnius oli jakanut lahjoiksi kaiken, mitä hänellä oli, saadaksensa jäädä kotiin, vietiin kaikki 4 samana yönä sidottuina Vaasaan. Täällä ei ainoastaan suomimalla pakotettu Affrénia, Ruthia ja lukkaria ilmaisemaan, kutka olivat olleet osallisina samassa teossa, vaan myös Affrénia sanomaan, kenen luona hän pakomatkallansa oli ollut, jotka kaikki noudettiin ja, sittenkuin heitä osaksi oli suomittu osaksi myös patukoittu, kotiin päästettiin. Mutta kaikki 3 pappia ja lukkari vietiin Turkuun; näistä Ruth kuoli Turussa suomittaessa, Affrén ja lukkari hirtettiin, Calamnius ja Hostius pääsivät 3/4 vuoden vankeudella" (ks. n. 52). Jos vertaa ylläolevaa kertomusta Sururunojen kahdeksanteen runoon, näkee, että se, mitä runoilija Affrénista ja itsestänsä kertoo, soveltuu erinomaisesti tämän kanssa yhteen; ainoastaan Calamniuksen vankeusajan pituus on erilainen, mutta siinä kohden on runo tarkempi, niinkuin voi odottaakin.
Tähän asti on Gabriel Calamniuksen elämä ollut vähän tunnettu, niin että ne lisätiedot, joita edellisestä saamme, ovat kylläkin huomattavat. Ja vielä tärkeämpi on tieto, että hän on Sururunojen kirjoittaja. Sururunojen runollisesta arvosta lausuu J. Krohn väitöskirjassaan "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana" m.m.: "Enimmiten ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan. ettei kuivintakaan kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä ovat Suomen runon omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan omat tunteet puhkeavat tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse kuvaeluskin todella runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein aivan virhetön. Se kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen tavotettu, vaan missä ei se itsestään valunut, heitetty pois" (ks. ss. 115-16). Sitä vastoin Calamniuksen v. 1755 ilmestynyt "Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista" ei ole runollisessa suhteessa etevä, vaan on merkillinen ainoastaan sentähden, että se on ainoa suomeksi painettu lyyrillinen runokokoelma ennen meidän vuosisataamme. Sururunot kohottavat siis Calamniuksen arvoa runoilijana, paitsi sitä että niiden avulla nyt saattaa hänestä muodostaa selvemmän ja täydellisemmän kuvan kuin ennen.
Mikäli tiedetään, ei Sururunojen ensimäisestä painoksesta ole säilynyt yhtään täydellistä kappaletta; se, joka on Yliopiston kirjastossa, on vaillinainen eikä J. Krohnkaan ole täydellistä kappaletta nähnyt (ks. e.m.t.s. 117). V. 1778 ilmestyi Sururunoista Vaasassa toinen painos, josta suunnilleen on voitu arvata, minkälainen ensimäinen painos oli, mutta laitosten keskinäistä suhdetta ei vielä ole lähemmin selvitetty, ja tietämätöntä on ollut, kuka toisen laitoksen julkaisija on. Miten toinen painos Sururunoja on syntynyt, selittää eräs Kirjallisuuden Seuran hallussa oleva Sururunojen kopio, jonka lukiolainen Törnudd Vaasasta v. 1851 Seuralle lahjoitti (ks. pöytäkirj. 5/II 51 § 2). Kopiosta on nimilehti poissa, mutta se sisältää yhden painetuissa Sururunoissa olemattoman valitusvirren, ja sitä paitsi tavataan siinä Antti Törnuddin kädellä[62] tehtyjä lisäyksiä ja muutoksia. Käsikirjoituksen viimeiselle lehdelle on lukkari Tuomas Pitzén kirjoittanut pojallensa Antti Törnuddille 26 p. lokak. v. 1777 päivätyn kirjeen, josta voi päättää, että runot yhdessä kirjeen kanssa joutuivat viimeksimainitun haltuun. Käsikirjoituksessa pistää heti silmään se, että c:t yleensä ovat muutetut k:iksi aivan samoin kuin toisessa laitoksessa, ja lähemmin tarkastaessa huomaa, että kopio muussakin pitää yhtä 1778 vuoden painoksen kanssa olematta kuitenkaan sen mukaan tehty, niinkuin pienet eroavaisuudet sanain järjestyksessä y.m. osottavat. Tästä seuraa, että Antti Törnudd on toisen laitoksen toimittaja. Muutamista lisäyksistä näkyy (ks. n. 5, s. 26, n. 6, s. 20), että hänellä oli kaksi kappaletta Sururunoja käytettävänä, mutta tunsiko hän painettuja Sururunoja, ei varmaan voi sanoa.
Että Kirjallisuuden Seuran omistama kopio on tehty täydellisen painetun kappaleen mukaan, on todennäköistä. Tuo molemmista laitoksista puuttuva virsi on runoelman viimeinen ja 1734 vuoden laitoksen lopusta juuri on lehtiä poissa. Mainittu virsi on myös kirjoitettu samaan aikaan kuin muut vihossa olevat runot, kuten seuraava 27:s värssy todistaa: "Woi cuin me olem sota nähnet, seitzemän toist kymend vuotta, miecka vielä nytki välky, Herra jo loppu tuo."
Alempana Sururunoja uudestaan painettaessa[63] on 1734 vuoden painos julkaistu semmoisena kuin se tavataan Yliopiston kirjastossa, loppu on lisätty kopion mukaan. Säkeiden järjestysnumerot ovat julkaisijan lisäämät. Merkki | osottaa sivun alkua alkuperäisessä tekstissä. Rivinalaisessa on ilmoitettu missä kopio, merkitty A:lla, ja missä 1778 vuoden painos, merkitty B:llä, eroavat ensimäisestä laitoksesta, ja Törnuddin käsiala on erittäin ilmoitettu. Pienempiä oikeinkirjoitusta koskevia eroavaisuuksia ei vertauksissa ole otettu huomioon.
A. & O.[64]
Suru-Runot Suomalaiset.