Kirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi kulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle, suntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.
— No, mitä piditte, lautamies, saarnasta?
— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte, koska kysytte?
— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut liikuttaa kiviäkin.
— Tavallista ankarammin hän ainakin puhui, huomautti suntion emäntä.
— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen pitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii meidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.
— Ymmärrän kyllä, että se on vertaus, vastasi vaimo.
— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui puheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa meille anteeksi.
— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan vaimoansa, hän sanoi, että jos me annamme lähimäisellemme anteeksi hänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme lähimäisellemme anteeksi.
Ääneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen toisaalle: