— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä minä teen!
Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä, voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.
Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi, niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia, ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan menemään.
Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän, saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä antamaan itseänsä ilmi.
Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.
Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi puhumaan:
— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan
Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.
Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän ajatteli.
— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan… Jos arvelette ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on Ristilän vapaaherra.
Juuri sitä pastori lienee aavistanutkin. Renki jatkoi: