— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin pettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua houkutteli. Niin se kävi.

Pastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois tasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka vahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski rengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.

Heidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen, mutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä syntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja meni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies tekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli aivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.

— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan, mutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.

Hiljaisella ja katuvaisella äänellä renki alotti kertomuksensa:

— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta käteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä Ristilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti hämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon pieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te molemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä kestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat viimeisen kerran sielussani… ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin vakavin käsin… sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin vakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin, enkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin osaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun uhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka tällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei siihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana kuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa, että se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin kotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa, joka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt, vastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan: ”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi hyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin toivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän perästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä rauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen sielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut tunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on aina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän päivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun pelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena yhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut rengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan käykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä tai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli perkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että läksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat lempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka. Jok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle aijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu tunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön, joka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet kelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä tähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella ja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle… silloin olisin varmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa muistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä kuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen… ja minua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan lopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla. Mutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä parannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo, johon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo voitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en vielä ole peruuttanut… ja nyt olen täällä.

— Sitä päätöstä et tule katumaan.

Renki luuli tuon kysymykseksi ja vastasi:

— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää ijankaikkisesti!

Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin iloita.