Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä, niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.
Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.
XII.
VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.
Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.
Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen saada mielettömästä hellyydestä voiton.
Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.
Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.
Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.
Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut. Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti kolkolta ja elottomalta!
Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin, noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin puolelle.