— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,
Kinin.
— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin, sehän kuuluu oikein komealta.
Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli, oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.
Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.
Siitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua. Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota kävi käsin tavottaminen.
Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret ja kauniit tytöt… hän piti, kumma kyllä, vain nuorista… aivan kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.
Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut, että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat hänelle anteeksi.
Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset. Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.
Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan, vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla, tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:
— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en kuitenkaan tunne.