Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä juonista. Miehen nimi oli Jeromio.
— Jeromio?… huudahti pastori Ortman.
Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.
Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon. Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi, että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen, voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.
Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi. Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi, että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.
Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana, muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko Jeromio vielä saada hänet hengiltä.
Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.
Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.
Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen, että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä Jeromiossa epäluuloja.
Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli, että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään, koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.