Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.
Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin. Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu paikalle todistajiksi.
Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.
Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja uteliaisuutensa uhriksi.
Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, myöntäen todistajien epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.
— Mutta ettekö ollut hänen isänsä? oli tuomari kysynyt.
Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää toinenkin kanssansa onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut… Todistajan kanssa, jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen. Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen opettivat ammattinsa.
— Voiko hän myös näyttää tunnustuksensa todeksi? kysyi pastori.
— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin kaikkein korkein rangaistus… ymmärrättehän.
Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.