Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili, että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.
Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman kuin myöhäisemmän ajanmäärän.
Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi kuolla ja Stella jäisi elämään.
Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla äänellä hän sanoi:
— Vai olet sinä täällä, Irene kulta. Mutta miksi itket?
Irene pidätti kyyneliään ja koetti näyttää iloiselta.
— Minkä vuoksi Irene itkee?
— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja kalpeana.
— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet minun pian kuolevan. Eikö totta?
Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin tämä suloisesti hymyillen jatkoi: