— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?
Luulenpa, että rupean elämään.
Irenen lempeissä, syvämielisissä silmissä oli epäilevä, kysyvä ilme.
— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja
Haraldkin kyllä minua kaipaisi… mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas
Reginalle, että menee häntä noutamaan.
Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä kaikkea onnea vailla.
— Kai sinä, Erkki, samaten kuin Irenekin, luulet minun kuolevan?
— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi, kuolemaan.
Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin, hänen sanoessaan:
Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen
Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.
-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja johon jo oli alkanut tottua.
— Koska näin unta. Näin kolme… tiedäthän mitkä ne olivat… jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua… minun piti totella ja elää.