Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.
Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:
— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota… Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun on nälkä.
Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto! Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:
— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.
Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!
Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän vastasi:
— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa rakastettu.
Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi, kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.
— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua? Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa… Ja näetkös, Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?
Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen syttyi toivo pastorin rintaan.