Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti. Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.
Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta, pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:
— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen, paitsi että olen vähän väsynyt.
Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin vaarallinen.
Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.
Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.