Haraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän, minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin. Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja Irene laulussaan vielä enemmän.
Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!
Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa varmaankin olivat yhtä kauniit.
Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän, esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi heidän rakkautensakin.
Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo. Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin. Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.
Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista. Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori, kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.
v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä, mitä täällä puhutaan.
Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.
Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea, ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.
Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä, ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.