Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.
Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen. Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen, jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä sukua.
Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä. Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet, joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.
Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut, eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen, keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja. Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.
He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen, että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.
Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas, oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.
Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin suuresti viehättää kuulijoitansa.
Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän sanoi itselleen:
— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta, mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä… Irenehän onkin vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa. Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni… no niin… miksi ei! Eihän hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi… joku suukkonen silloin tällöin… eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään päähäni… ajankuluksihan minä vain…
Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut. Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!