Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta… mutta seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään, kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei mitään.
Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja vastenmielinen nainen.
Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!
Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa, koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.
Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi tehneensä pahasti.
Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.
Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!
Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.
Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy. Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.
— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada sellaisen vallan minuun?… Ja jos niin on… rakastaakohan hänkin… minua?… Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.