— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille… jotakin… että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.
— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella. jokaisen sanan olen kätkevä…
Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan ja näytti ikäänkuin miettivän.
— Olen kovasti utelias, sanoi Harald.
— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi…
— Mitä hän vastasi, keskeytti Harald.
— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa itseänsä sellaiseen avioliittoon… Ymmärrättehän.
— Tyttö vastasi oikein, sanoi Harald tyynesti.
— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa vielä nuo sanat.
— Tyttö vastasi oikein.