— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään… se saapi kestää uudenvuoden päivään asti.
— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa aivan turhana, vastasi Irene.
— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja nyt jätän teidät yksin.
Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse, joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.
Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra, joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen, miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä, oli kulunut loppuun.
Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet, jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun. Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.
— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.
— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä ymmärtävinään, vaan sanoi:
— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy… ette edes kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.
— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.