Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan, mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi. Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi tytön korvaan:
— Tehän ymmärrätte, että tarkoitan isäänne.
— Tietääkö hänkin siitä? kysyi Irene koneentapaisesti.
— Tietää.
— Silloinpa… silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään hän horjuen nojautui pianoon.
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa, väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän ensinkään empinyt.
— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on olemassa valta, joka…
Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui. Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin hän sanoi:
— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa maailmassa… teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.
Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa, joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi: