— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita, jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.
Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.
— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta… olkoon vain inhimillinen… joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne, uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?…
— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla kauhealla puheellanne?
Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka ilkkuen vastasi:
— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään. Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin. Mitä siitä sanotte?
— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi
Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.
— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä kolmattakin henkilöä.
— Mutta sanokaa, Jumalan tähden, onko niissä edes yhtään perää?
— Olen puhunut aivan totta, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.