Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen menettelytapaa sanoi:
— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat avioliitot rakennetut.
— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.
Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää, että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän avio-onnelleen.
Närkästyksestä Irenen posket punottivat hänen vastatessaan:
— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa? Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin ystävyyttä?
— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi, vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä osoittivat hänen puhuvan totta.
— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:
— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin tehdä teidät onnelliseksi… jota en kuitenkaan usko, koska se kuulostaa niin mahdottomalta… jos varmaan luottaisin siihen, niin en kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne. Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä me naisetkin voimme olla!
Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle, mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi: