Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut, rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus, joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi, vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.
Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia, jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa. Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut, ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten jatkaisi:
— Älkää peljätkö, neiti. Vastatkaa edes jotakin.
Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä. Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin ja vastasi:
— Teidän tunnustuksenne on tosin minulle hyvin imarteleva.
— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v. Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:
— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.
Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä. Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen, turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä, jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.
Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.
— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää, koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.