— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:
Harald, rakastan sinua.

Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.

Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.

XIV.

KAKSI KARKELOIVAA PARIA.

Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia piirteitä.

Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi ihmiseksi… mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä, kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!

Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:

"Kunnioitettu Herra Pastori!

Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta. Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi joku toinen, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.