Tuntematon ystävä".
Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa… tietysti pastori eniten epäili erästä henkilöä… niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli samanlainen kuin ihmisten yleensä on… Heidän mielestään Jumalan muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella tapahtuu… Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!
Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi, jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle, sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä, Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.
Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun ylevyydestä.
Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista vaihtelua.
Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin kuin osasi, hillitä itseänsä.
Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin. Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies, josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.
Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.
Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä, joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.
Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen, koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän. Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen. Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.