Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että… jos se vain olisi käynyt laatuun… hän olisi kaikin mokomin toimittanut Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin seurasta.
Emilian toiveet toteutuivatkin… Harald ja Irene saivat kumpikin kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan. Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.
Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä. Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.
Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen totisuuttaan.
— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen iloinen.
— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.
— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä vasta on suuri ja ääretön arvo!
— Irene, kuinka jalomielinen oletkaan! Paras olet kaikista.
— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun sinä minua kehut.
Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta
Irenen ääni herätti hänet: