— Minua nimitetään Harald Thalbergiksi.
— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet rohkea nuorukainen… kuinka olet päässyt tänne?
— En tiedä, mutta kyllä silti osaan täältä ulos.
— Ja vietkö minut muassasi?
— Vien.
— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et vain valehtelisi?
— Kuinka minä täällä voisin valehdella!
— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni suloiseen lepoon… Mutta tiedätkö, kuka olen?
— Olet onneton, joka tarvitset apua.
— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut… oi, Jumalani, älä salli turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä pimeästä asunnosta… Mutta osaatko edes täältä tien?