MAANALAISESSA KOPISSA.
Mutta samassa ovi avattiin ulkoapäin ja Harald astui sisään.
— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta, jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.
Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.
Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen ulkopuolellekin.
Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua, johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin muuttunut harmaaksi.
— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa, pikemmin ihastusta, ja sanoi:
— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän oli nuorena.
— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.
— Mikä on nimesi?