— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä… vaikka mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!… Mutta mitä te itkette… häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.
— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.
Teette minusta vain pilaa.
— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan… hän on ilkeä ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen… Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut pelastaa ja saattaa päivän valoon… Pudistatte päätänne… jo ymmärrän… ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen, joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.
— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.
— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?
Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä. Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:
— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.
Minä en voi sitä tehdä.
Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen, joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä kokea… tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä mahdollisesti voitolle.