Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.
Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.
Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita pääsisi sinne ylös.
Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen. Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät, että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven, joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun kohtaamana.
Heleä naisen ääni kuului vaikeroitsevan:
— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!
Oltuaan hetken vaiti, ääni jatkoi:
— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta. Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta, vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän… kuitenkin melkein olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita… ja nyt kun olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään sinua!
Miehen ääni kuului nyt kysyvän:
— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?